Tajusin tällä viikolla, että en ole pitkään aikaan ollut epämukavuusalueellani. Ja samaan syssyyn tajusin, että olen siitä erittäin iloinen.
Paljon puhutaan siitä, että jos haluaa kehittyä, pitää mennä omalla epämukavuusalueelleen. Pitää siis tehdä jotain sillä hetkellä epämukavalta tuntuvaa niin paljon, että se muuttuu, jos ei nyt varsinaisesti mukavaksi, niin ainakin neutraaliksi. Sillä tavalla ihminen kehittyy, oppii uusia asioita ja kasvaa ihmisenä. Allekirjoitan tämän täysin, mutta olen oppinut, että tässä on myös iso sudenkuoppa. Tai tässä tapauksessa epämukavuuskuoppa.
Kun vajaa neljä vuotta sitten vaihdoin alaa ja ryhdyin palkkatyöläisestä yrittäjäksi, jouduin väkisinkin siirtymään monella tavoin epämukavuusalueelle. Minulle esimerkiksi kaikki kirjanpitoon ja yrittäjän muihin paperihommiin liittyvät asiat olivat kammottavia. Toisaalta alussa kaikki oli niin kivaa ja uutta, että en välittänyt, vaikka koko ajan piti omaksua ja opetella uusia asioita. Jokainen alanvaihtaja on varmasti kokenut näitä samoja tuntemuksia.
Huomasin kuitenkin pian, että elämäni oli muuttunut jatkuvaksi epämukavuusalueeksi. Minun piti päivittäin tehdä asioita, jotka eivät tuntuneet ihan omilta, jotta pääsisin työssäni ja urallani eteenpäin. Kaikkien yrittäjien paperitöiden lisäksi piti näyttää joka päivä hyvältä ja edustavalta, olla valmis kohtaamaan joka päivä uusia ihmisiä uusine tarpeineen aina yhtä iloisena, kuin elämäni olisi vailla huolia ja murheita, kääntää kivet ja kannot, niin kuin kaikessa myyntityössä, olla jatkuvasti kannustava toisten huolien edessä jne. Ja koska yrittäjällä ei ole varsinaisesti työaikoja (tai ainakaan minulla ei ollut), tämä oli elämääni aamusta iltaan. Tein tätä, koska olin varma, että muuten en etenisi. Olin varma, että tämä jatkuva epämukavuusalueella oleminen on ainoa tie saada menestystä. On helppo arvata, mitä tällaisesta seurasi: stressiä, huonoa olo ja riittämättömyyden tunnetta.
Näin jälkikäteen ajatellen suurin epämukavuusalueeni koski omaa työidentiteettiäni. Vaikeinta oli kertoa uudelleen ja uudelleen ihmisille siitä mitä teen, vaikka en kokenut olevani se, mikä sanoin olevani. Identiteettikriisi on kaikista kamalinta, se todella syö ihmistä. On niin paljon helpompaa hengittää, kun voin nykyään sanoa olevani toimittaja ja viestinnän ammattilainen. En koe enää mitään tarvetta selitellä sitä, mitä teen, koska minä yksinkertaisesti olen toimittaja ja viestinnän ammattilainen. Samalla olen ottanut ison askeleen pois epämukavuusalueeltani, ja se jos mikä on ollut helpottavaa. Sillä jatkuva epämukavuusalueella oleminen on ihan äärettömän rankkaa. Suosittelen, älä sorru siihen. Onneksi epämukavuuskuopasta pääsee poiskin.
Totta kai ihmisen pitää kehittyä jatkuvasti, minusta se on tämän elämän tarkoitus. Mutta joskus itselle pitää antaa myös huilia ja tehdä asioita, jotka ovat niin sanotusti helppoja. Eikä tämä tarkoita sitä, että hoitaisi työnsä, lapsensa, kotinsa tai parisuhteensa huonosti, vaan sitä, ettei koko ajan tavoittele jotain lisää. Välillä pitää todeta, että näin on ihan hyvä, että tämä, mitä nyt teen, on ihan riittävästi. Monesti tällä tavalla sitä kehitystäkin tapahtuu ihan itsestään, ilman jatkuvaa pinnistelyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti