torstai 30. lokakuuta 2014

Näin minä selätin talviahdistuksen

Olen aloittanut armottoman taistelun kaamosväsymystä vastaan, sillä olen kyllästynyt siihen, miten energiatasoni laskevat radikaalisti talven tullessa. Olen ihan ehdottomasti kesäihminen ja vaikka muuten olen varsin positiivista sorttia, alkaa elokuussa aina kasvaa ahdistus lähestyvästä talvesta. Pimeys ja kylmyys kun vaan tulevat, tekisi mitä vaan.

Terveellinen ravinto, liikunta ja riittävä uni auttavat jaksamaan talven läpi, näitähän hoetaan joka paikassa. No eivät ole auttaneet minua. Tai sitten en ole tiennyt, mitä nuo OIKEASTI tarkoittavat. Luulen, että monella on sama ongelma. Ajatellaan, että syönpäs terveellisesti, kun aamulla syön vaikka jogurttia ja mysliä, lounasruokalassa runsaan salaatin ja illalla perheen kanssa itsetehtyä makaronilaatikkoa. Ja siinä välissä ehkä pienen pullan. Tähän tyyliin minä söin ja ihmettelin, kun energia ei riittänyt eikä tehnyt mieli lähteä urheilemaan, vaikka olisi pitänyt.

Jonkinlaisen ahaa-elämyksen sain keväällä, kun olin parin viikon detox-kuurilla. Minun ei tarvinnut itse miettiä mitään, sillä saimme kauppalistat, reseptit, ohjeet ja tuen kuurin suunnittelijalta ja vetäjältä. Voit tutustua tämän osaavan naisen palveluihin JAninas Lounge. Pääsin tutustumaan ihan uusien makujen maailmaan, muun muassa vihersmootheihin ja raakapuuroihin. Olen kova ruoanlaittaja, ja kuurista jäi paljon reseptejä päähän, joita olen myöhemmin tehnyt varioiden.

Pikku hiljaa kiinnostuin lisää lukemaan ravinnosta ja päädyin hyvinvointiaiheisille blogeille. Tykästyin niihin, joissa kirjoitetaan paljon kuntosalitreenaamisesta ja ravinnosta. Lemppareitani ovat muun muassa Fitoona , Minifitness ja Lindamanuella. Tiedän, nämä ovat kaikki nuorten ja nättien naisten blogeja, vähän sellaista unelmamaailmaa esitteleviä ja kaukana 37-vuotiaan pienen lapsen äidin arjesta, mutta ihanaa niissä on hyvät treenivinkit ja reseptit sekä vinkit terveelliseen ravintoon. Olisi mahtavaa löytää vastaavan kaltainen bloggaaja omasta ikäluokastani.

Kaiken tämän "opiskelun" myötä olen tajunnut, mikä omassa, terveellisessä ruokailussani on ollut pielessä: olen syönyt aivan liian vähän proteiineja, hiilarit ovat tulleet pääosin viljoista ja tietyt vitamiini- ja kivennäisainetasot ovat olleet pielessä. Nyt kun olen saanut nuo kuntoon, energiaa on välillä ollut kuin keskisuuressa kylässä!

Treenaan salilla 3-4 kertaa viikossa ja käyn paljon pitkillä kävelylenkeillä. Salitreeni on varsin intensiivistä ja varsinkin niinä päivinä energiatarve on tosi iso. Laskennallisesti tarvitsen 56-kiloisena about 120 grammaa proteiinia päivässä. Se täyttyy esim. näin: 200 g kanafilettä, 100 g lohta, 250 gramman purkki rahkaa, 4 dl luonnonjogurttia ja pari kananmunaa. Eli aikamoinen satsi proteiinia. Itse vedän palautusjuoman, josta tulee paljon proteiinia. Korostan, että en todellakaan punnitse ja laske syömiäni ruokia, mutta olen kerran vähän tsekannut ruokien proteiiniarvoja, että suunnilleen tiedän, miten paljon mitäkin pitää syödä. Joten tämä ei ole mitenkään tieteellistä tietoa. Jos jollain on tähän korjattavaa, niin otan mielelläni uutta tietoa vastaan. :)

Herranjestas mikä muutos jaksamisessa ja nälän hallinnassa on tapahtunut sen jälkeen, kun olen alkanut syömään riittävästi proteiinia. Mutta ei siinä vielä kaikki. Teen kerran päivässä viherpirtelön, johon työnnän vähän kaikkea, mitä kaapista löytyy. En oikein koskaan jaksa tehdä salaattia ruoan rinnalle, joten viherpirtelöstä saan salaattini ja hedelmäni näppärästi kerralla. Ja kun heittelen sinne vielä chian siemeniä/pellavansiemenrouhetta ja ohranorasjauhetta, niin ah, mikä voimajuoma se onkaan.

Lehtikaali on todellista voimaruokaa!

Sitten on vielä lisäravinneviidakko, josta olen ehkä löytänyt oikean polun. En todellakaan halua napsia pillereitä ihan vaan varmuuden vuoksi, joten tutkin, mitä tarvitsen. Syön glukosamiinia ja C-vitaminisoitua optimsm:ää lähinnä reistailevien polvieni takia, 100 mikrogrammaa D-vitamiinia, reilut annokset seleeniä ja sinkkiä mm. ihon takia (ihoni kunto on parantunut huomattavasti!) ja magnesiumia lihasten palautumiseen.

Tein tämän postauksen sen takia, että olen todellakin kärsinyt törkeästä voimattomuudesta talvisin ja tajusin, että koska en voi muuttaa päiväntasaajalle, jotain muuta on keksittävä. Jos nämä vinkit auttavat edes yhtä kaltaistani kesäihmistä selviämään tästä talvesta aiempaa paremmin, tämä on todellakin tehnyt tehtävänsä.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Miksi toimittaja on parempi kuin myyjä?

Nyt tulee painavaa asiaa. Ja tämän väitteen perustelen sillä, että heräsin tänään, lauantaiaamuna, klo 6.00 pohtimaan tätä asiaa. Olen kyllä pohtinut näitä samoja teemoja jo monet monituiset kerrat yksin ja yhdessä ystävien kanssa, mutta tällainen viikonloppuaamun kukonlaulunaikainen herätys vakuutti minut tämän kirjoituksen välttämättömyydestä.

Olen kirjoittanut paljonkin työidentiteetistä, siitä, miten minulle on paljon helpompaa ja luontevampaa olla toimittaja ja viestinnän asiantuntija kuin myyjä ja konsultti. Ja tarkoitan nyt todellakin identiteettitasolla, en itse käytännön työssä, sillä olen mielestäni hoitanut molemmat työt kunnianhimolla ja ammattitaidolla ja todellakin nauttinut molemmista töistä.

Olen oikeasti kuluttanut tunteja ja taas tunteja siihen, kun olen pohtinut, miksi tämä toinen työidentiteetti on ollut minulle niin vaikea omaksua. Välillä (lue: usein) on tuntunut, että tuollainen pohtiminen on ollut ihan ajanhukkaa, mutta ei se niinkään ole ollut. Ilman näitä pohdintoja ei olisi taatusti syntynyt tätäkään blogia enkä todellakaan olisi se henkilö, joka tällä hetkellä olen.

Sain aika suuren ahaa-elämyksen ihan yllättäen kesken työnhakuun liittyvien toimieni. Törmäsin blogitekstiin, jossa mielestäni kiteytettiin aivan loistavasti totuus suomalaisesta myyntikulttuurista. Totuushan on se, että suomalaiset eivät kerta kaikkiaan osaa myydä. Onko sitten ihme, että tämä maa lilluu vuodesta toiseen lamassa? Aiemmin lama oli tila, joka kesti jonkun vuoden ja sitten taas noustiin. Mutta nykyäänhän taantuma on Suomessa vallitseva olotila. Ja syyn siihen Suomessa voi tosiaan löytää ihan peiliin katsomalla.

"Nothing happens until someone sells something" on Mary Kay Ashin kiteytys myynnin tärkeydestä. KAIKKI tässä maailmassa perustuu myyntiin, on sitten kyse tuotteista, palveluista, tieto-taidosta, ulkonäöstä, persoonasta jne. Kun tätä asiaa ja suomalaisten kehnoa myyntiosaamista miettii yhdessä, tulee oikeasti ihan epätoivoinen olo. Ei ihme, että meikäläinenkin herää kuudelta lauantaiaamuna...

Kun ryhdyin yrittäjäksi, opettelin vimmalla myynnin saloja, jotta sain toimintani mahdollisimman nopeasti käyntiin. Minulla oli onneksi tukena aivan mahtava yritys, joka tarjoaa monen muun asian lisäksi huippuluokan myyntikoulutusta. Olen niin epätyypillinen suomalainen, että sanon suoraan, että olin (ja olen edelleen) todella hyvä myyjä. Mittareina on ollut mm. ruotsalaiset kollegat, ja Ruotsissahan jos jossain osataan myydä.

Mutta vaikka olin hyvä myyjä, en kuitenkaan kokenut olevani tarpeeksi hyvä myyjä. Ja koska en kokenut olevani tarpeeksi hyvä myyjä, työminäni ei myöskään pystynyt kulkemaan rinta riittävän rottingilla. Miksi näin? Yksi syy oli se, että toinen työidentiteettini puski koko ajan tämän toisen yli. Toinen syy taas löytyy tästä yhteiskunnasta. En kokenut saavani arvostusta. No niin, nyt sekin tuli sanottua. Mutta niin se vain on, että kun kuukaudesta ja vuodesta toiseen saa selittää ja vakuuttaa, että tekee ihan kunnollista työtä, niin kyllähän se alkaa uuvuttaa.

Mietipä hetki, kuinka seksikkäältä sinusta ammattinimike myyjä kuulostaa? Ja mikä on ensimmäinen mielikuva, joka sinulle siitä tulee? Ehkä näet ensimmäiseksi sen tutuimman myyjän, lähikaupan kassan. Se on jo hyvä alku. Jos ajattelet myyntiä laajemmin ja olet oivaltanut sen upeuden ja tärkeyden, mielikuvasi myyjästä saattaa olla tyylikkäästi pukeutunut mies tai nainen, joka on samaan aikaan sekä lämmin ja auttavainen että loistava tuloksentekijä. Jos taas et ole koskaan oikein ajatellutkaan myyntiä, näet silmissäsi homssuisen, kainalohikisen tyypin, joka yrittää väkisin tyrkyttää sinulle jotain, mikä on tarpeetonta ja ylihinnoiteltua.

Blogitekstissä kerrottiin, että Suomessa on yksi ainoa myynnin professuuri. Siis tässä maassa, jossa kumarretaan tutkintoja ja todistuksia varmaan enemmän kuin missään muualla!!! On kyllä hienoa opiskella markkinointia tai business managamentia, mutta mitä ne opettavat itse myynnistä, siitä konkreettisesta tapahtumasta, jossa X siirtyy rahaa vastaan A:lta B:lle?

Minusta jokaisen suomalaisen pitäisi tehdä jonkin aikaa myyntityötä. Sitä ei voi oppia kirjoja lukemalla vaan ainostaan ihmisiä kohtaamalla. Kun ihmiset tietäisivät, mitä myynti todella on, eli huippukiva asia, joka pitää kaikki pyörät pyörimässä, moni ihminen tässäkin maassa kulkisi hartiat paljon suorempana.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Työhaastatteluun minun tyylilläni

Ensimmäinen työhaastattelu takana, ja fiilis on aivan loistava! Pääsin haastatteluun siitä paikasta, jota aiemmin kuvailin "unelmieni työpaikkana". Ja tämänaamuisen session jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Näen itseni jo nyt siinä tehtävässä.

Onnistuin olemaan haastattelussa oma itseni, sillä mitäpä muutakaan sitä voisi olla. On ihan turha yrittää olla asiallisempi, fiksumpi tai pätevämpi mitä on. Ensinnäkin, liika yrittäminen ja teeskentely haisee läpi ja toiseksi, on hyvin todennäköistä ettei loppujen lopuksi viihtyisikään työssä, johon on hakenut jonain muuna kuin itsenään.

Eilen illalla minulle meinasi iskeä vaatepaniikki, kun tajusin, että farkku- ja hametyttönä en omista yhtään järkeviä mustia tms. housuja. Vaikka työpaikalla farkut ovat taatusti peruskamaa, niin haastattelu on aina haastattelu. Sinne on parempi hieman yli- kuin alipukeutua. Niinpä otin tytön mukaan ja lähdimme yhdessä housuostoksille. Voin taas sanoa, että hyvä asiakaspalvelu on taivaanlahja! Meidän lähellä ei ole kovin paljon valinnanvaraa vaatekauppojen suhteen, joten jouduin valitsemaan kolmesta. Onneksi osuimme kauppaan, jossa oli aivan täydellinen myyjä. Kerroin hänelle mitä hain, rypistymättömiä, trendikkäitä ja mahdollisimman kapeita mustia housuja, ja hän keräsi minulle kuusi vaihtoehtoa, joista löytyi todellakin täydelliset. Jos olisin joutunut yksin valitsemaan housuja, olisin varmaan luopunut toivosta tai löytänyt jotkut ihan ok:t, joissa en olisi tuntenut oloani kotoisaksi. Yhdistin mustiin pillihousuihin pitkän, siistin neuletakin, nilkkurit ja luottolaukkuni, ja olin erittäin sinut asuni kanssa.

Laukku on yksi naisen parhaista ystävistä, ehdottomasti.

Minulle meikki ja hiukset ovat oleellinen osa kokonaisuutta, joten käytin niihin vähän tavallista enemmän aikaa. Olin oikein tyytyväinen lopputulokseen.


Harmi, etten saanut kuvaan muhkeaa nutturaani.
Työhaastatteluohjeissa kehotetaan ottamaan mukaan CV ja muistiinpanovälineet, ja minäkin otin ne mukaan omalla tavallani. Koska kyseessä on työ, jossa vaaditaan hyvin paljon online-osaamista perinteisen median rinnalla (niin kuin lähes kaikessa media/viestintätyössä nykyään), otin mukaan tablettini. Siellä on CV:ni, hakemukseni ja muistiinpanovälineeni. Minusta varsin pätevä väline tällaisessakin tilanteessa.

Nyt nollaan ajatukseni tästä työnhausta ja otan vastaan sen, mitä tästä tulee. Täydellistä lähden hakemaan, katsotaan miten käy.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Seinäruusuna raflassa


Lauantai-iltana tulin uudelleen pohtineeksi mukavuus- ja epämukavuusalueita, kun tein illalla jotain itselleni täysin ennenkuulumatonta. Vietin lauantai-iltaa rennosti kotona koiran kanssa herkkuja syöden ja leffaa katsellen. Joskus yhdeksän aikaan juttelin kaverin kanssa, joka kertoi siemailevansa hieman punaviiniä rankan työpäivänsä päätteeksi. Punaviiniä! ajattelin ja suuni alkoi maiskuttaa. Minun teki yhtäkkiä ihan valtavasti mieli lämmittävää, täyteläistä, ihanantuoksuista punaviiniä. Mutta kotona ei tietenkään ollut pullon pulloa.

Tein päätöksen sekunnissa. Samaan aikaan kun jatkoin juttua puhelimessa sipaisin hieman puuteria kasvoilleni ja kiiltoa huulilleni, vaihdoin verkkareitten tilalle farkut ja lähdin tallustamaan asuinalueeni ainoaan järkevään illanviettopaikkaan. Yksin! Lauantai-iltana! En ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa, mutta nyt homma tuntui ihan luontevalta. Tilasin 16 cl punaviiniä, pyysin baarimikolta viikonvaihteen Ilta-Sanomat ja istuin rauhalliseen pöytään aarteitteni kanssa. Tunnin kuluttua menin erittäin tyytyväisenä ja raukeana kotiin nukkumaan.

Jos joskus aiemmin olisin saanut päähäni lähteä yksin (ja selvinpäin) raflaan viikonloppuiltana, kokemus olisi voinut olla piinaava. Saattaa olla, että olisin koko ajan miettinyt, mitä muut minusta ajattelevat, sillä lähtökohtaisesti olen ajatellut, että on säälittävää istua raflassa ilman ystäviä. Eri asia on, jos on turistina ulkomailla, sillä turistit nyt tekevät mitä vaan. Kivaksi ajateltu punaviinihetki olisi voinut olla hermostuttava ja ahdistava kokemus. Joku toinen ajattelee nyt varmasti, että mitä hittoa tuo tuollaisesta vouhkaa, raflassahan on ihan parasta istua yksin ja tarkkailla ihmisiä. Hänelle sen sijaan suuret seurueet voivat olla pahinta, mitä hän tietää.

Mutta näinhän se menee, mukavuus- ja epämukavuusalueet ovat meillä kaikilla erilaisia. Eivätkä ne ole kenelläkään vakioita, vaan ne muuttuvat ajan kuluessa. Ne voivat olla pieniä sattumia arjessa, kuten kapuamista ensimmäistä kertaa elämässään hevosen selkään, tai lähes elämänkokoisia asioita, kuten avioeroja. Yhteistä niille on kuitenkin se, että ne kasvattavat ihmistä, ja monesti ihan huomaamatta.

En ole koskaan "siedättänyt" itseäni olemaan yksin viikonloppuna raflassa. Mutta elämä on siedättänyt minua, sillä tehtyäni niin paljon asioita epämukavuusalueillani en enää välitä, mitä muut minusta ajattelevat. Epämukavuusalueesta on ihan huomaamatta tullut mukavuusaluetta. Minusta se on sitä parasta kehittymistä ihmisenä.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Epämukavuuskuoppa, ja kuinka sieltä pääsee pois

Tajusin tällä viikolla, että en ole pitkään aikaan ollut epämukavuusalueellani. Ja samaan syssyyn tajusin, että olen siitä erittäin iloinen.

Paljon puhutaan siitä, että jos haluaa kehittyä, pitää mennä omalla epämukavuusalueelleen. Pitää siis tehdä jotain sillä hetkellä epämukavalta tuntuvaa niin paljon, että se muuttuu, jos ei nyt varsinaisesti mukavaksi, niin ainakin neutraaliksi. Sillä tavalla ihminen kehittyy, oppii uusia asioita ja kasvaa ihmisenä. Allekirjoitan tämän täysin, mutta olen oppinut, että tässä on myös iso sudenkuoppa. Tai tässä tapauksessa epämukavuuskuoppa.

Kun vajaa neljä vuotta sitten vaihdoin alaa ja ryhdyin palkkatyöläisestä yrittäjäksi, jouduin väkisinkin siirtymään monella tavoin epämukavuusalueelle. Minulle esimerkiksi kaikki kirjanpitoon ja yrittäjän muihin paperihommiin liittyvät asiat olivat kammottavia. Toisaalta alussa kaikki oli niin kivaa ja uutta, että en välittänyt, vaikka koko ajan piti omaksua ja opetella uusia asioita. Jokainen alanvaihtaja on varmasti kokenut näitä samoja tuntemuksia.

Huomasin kuitenkin pian, että elämäni oli muuttunut jatkuvaksi epämukavuusalueeksi. Minun piti päivittäin tehdä asioita, jotka eivät tuntuneet ihan omilta, jotta pääsisin työssäni ja urallani eteenpäin. Kaikkien yrittäjien paperitöiden lisäksi piti näyttää joka päivä hyvältä ja edustavalta, olla valmis kohtaamaan joka päivä uusia ihmisiä uusine tarpeineen aina yhtä iloisena, kuin elämäni olisi vailla huolia ja murheita, kääntää kivet ja kannot, niin kuin kaikessa myyntityössä, olla jatkuvasti kannustava toisten huolien edessä jne. Ja koska yrittäjällä ei ole varsinaisesti työaikoja (tai ainakaan minulla ei ollut), tämä oli elämääni aamusta iltaan. Tein tätä, koska olin varma, että muuten en etenisi. Olin varma, että tämä jatkuva epämukavuusalueella oleminen on ainoa tie saada menestystä. On helppo arvata, mitä tällaisesta seurasi: stressiä, huonoa olo ja riittämättömyyden tunnetta.

Näin jälkikäteen ajatellen suurin epämukavuusalueeni koski omaa työidentiteettiäni. Vaikeinta oli kertoa uudelleen ja uudelleen ihmisille siitä mitä teen, vaikka en kokenut olevani se, mikä sanoin olevani. Identiteettikriisi on kaikista kamalinta, se todella syö ihmistä. On niin paljon helpompaa hengittää, kun voin nykyään sanoa olevani toimittaja ja viestinnän ammattilainen. En koe enää mitään tarvetta selitellä sitä, mitä teen, koska minä yksinkertaisesti olen toimittaja ja viestinnän ammattilainen. Samalla olen ottanut ison askeleen pois epämukavuusalueeltani, ja se jos mikä on ollut helpottavaa. Sillä jatkuva epämukavuusalueella oleminen on ihan äärettömän rankkaa. Suosittelen, älä sorru siihen. Onneksi epämukavuuskuopasta pääsee poiskin.

Totta kai ihmisen pitää kehittyä jatkuvasti, minusta se on tämän elämän tarkoitus. Mutta joskus itselle pitää antaa myös huilia ja tehdä asioita, jotka ovat niin sanotusti helppoja. Eikä tämä tarkoita sitä, että hoitaisi työnsä, lapsensa, kotinsa tai parisuhteensa huonosti, vaan sitä, ettei koko ajan tavoittele jotain lisää. Välillä pitää todeta, että näin on ihan hyvä, että tämä, mitä nyt teen, on ihan riittävästi. Monesti tällä tavalla sitä kehitystäkin tapahtuu ihan itsestään, ilman jatkuvaa pinnistelyä.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Kuljen iloisena takki auki

On aika mahtavaa lukea olevansa uskalikko ja edelläkävijä.

En tiennyt tekeväni jotain erityistä, kun päätin aloittaa tämän blogin, jonka tarkoitus on paitsi viihdyttää itseäni ja lukijoitani, myös brändätä minua työnhakijana. En ajatellut, että tämä on erityisen rohkeaa tai harvinaista. Päätin toimia, sillä avoimessa haussa olevat paikat ovat kiven alla ja haluan itseni näköisen työpaikan median tai viestinnän parista.

Tänään törmäsin Oikotien sivuilla  artikkeliin Takki auki työtä etsimässä, jossa kerrottiin kaltaisistani, somea työnhaussa avuksi käyttävistä ihmisistä. Meitä ei jutun mukaan ole vielä kovin monta. Ihan mahtavaa kuulua tällaiseen porukkaan! Ja hienoa olla jonkinasteinen edelläkävijä.

Jostain syystä työnhakua salaillaan Suomessa paljon, ihan kuin se olisi säälittävää tai jotain. Jo niinkin lähellä kuin Ruotsissa asia on aivan toinen, sillä siellä verkostoitumista ja kontaktien luomista hyödynnetään avoimesti. Ja eipä muuten ole ainoa keissi, jossa Suomi tallaa kaukana Ruotsin ja monen muun maan perässä avoimuudessa.

Itse olen ihmetellyt sitä, miksi Suomessa ei puhuta palkoista. Minusta yksi vaikeimpia asioita työhakemuksen tekemisessä on palkkapyyntö/-toive. Olen tutustunut taulukoihin ja tutkimuksiin sekä puhunut kaikkien kanssa, jotka asiasta jotain suostuvat puhumaan. Silti rivien välistä olen voinut lukea, että jotkut hakuni ovat kaatuneet palkkapyyntöön, vaikka pidän sen linjassa aiemmista tehtävistä saamieni palkkojen kanssa. Ja sitä paitsi, eihän palkkapyyntö ole palkkavaatimus. Pyyntö on sellainen, josta voi neuvotella. 

Teoriani on, että palkoista ei puhuta, koska suomalaiset ovat kateellista kansaa. Ei haluta tietää, jos naapuri tai työkaveri tienaa enemmän. Tieto lisää joidenkin kohdalla tuskaa tässäkin tapauksessa.

Täällä sosiaalisessa mediassa ei onneksi tarvitse ladella palkkatoiveita. Voi vain esiintyä sellaisena kuin on ja kirjoittaa itselle tärkeistä aiheista, tonkia tietoa ja jakaa sitä muiden kanssa. Minullakin on vielä paljon opittavaa tiettyjen some-kanavien hyödyntämisestä. Muun muassa Twitteriä en osaa hyödyntää tarpeeksi, mutta onneksi on ystäviä, jotka osaavat. Joten taidanpa kutsua itse itseni kahville ja mennä opiskelemaan.

P.S. Kurkkaapa tänne

lauantai 20. syyskuuta 2014

Yksi sekametelisoppa, kiitos

Tällä viikolla olen tehnyt saman oivalluksen kahden hyvin erilaisen asian parissa, nimittäin kirjoittamisen ja ratsastamisen. Vaikka aktiviteetit ovat tosi kaukana toisistaan, niillä on kuitenkin merkittävä yhteinen tekijä: molemmat kannustavat keskittymään.

Nousin satulaan puolentoistavuoden tauon jälkeen. Se on valtavan pitkä aika ihmiselle, joka on pistänyt elämänsä aikana rahansa, vapaa-aikansa, järkensä ja varmaan muutaman parisuhteensakin menemään lajin takia. Olin päättänyt, että pysyn niin kaukana hevosista kuin mahdollista, että en saisi vain mitään huonoja ajatuksia siitä, että haluaisin taas ratsastaa. Mutta kun ystävänäni tarjosi minulle vaativat liikkeet osaavaa ja loistavasti ratsastettua hevostaan, omaa ammattitaitoaan, housujaan ja saappaitaan, niin pakkohan sitä oli suostua. Ystävyys ennen kaikkea.

En ole pitkään aikaan tuntenut oloani niin kotoisaksi kuin hevosen selässä. Kaikki tuntui niin luontevalta, että lopetin melkein heti turhan ajattelemisen ja keskityin vain alla olevaan hevoseen ja maasta tuleviin ohjeisiin. Pelko siitä, että en osaisi enää mitään ja masentuisin omasta kyvyttömyydestäni loppui heti alkuunsa. Se oli sellainen ihana tunne kotiinpaluusta.

Ja sain todellakin ajatuksia hevosen selässä! Mutta en sellaisia, joita olin etukäteen pelännyt. En ole mennyt nettiin tuijottamaan myytäviä hevosia tai soitellut kavereille, että olisiko jossain hevosta vailla ratsastajaa. Sen sijaan tajusin, että en olekaan niin rasittava joko-tai-tyyppi kuin olin kuvitellut. Pystyisin sittenkin tekemään jotain vain vähän ja nauttimaan siitä ilman, että minun täytyy heti antaa sille koko elämäni.

Saman oivalluksen tein, kun aloin kirjoittaa tätä blogia. Kun otin sen ensimmäisen askeleen ja aloin kirjoittaa noin neljän vuoden tauon jälkeen, tunsin oloni samalla tavalla kotoisaksi kuin hevosen selässä. En alkanut kirjoittaa sillä mielellä, että nyt minä kir-joi-tan ja tästä on pakko tulla nyt jotain erinomaista. Sen sijaan annoin tekstin vain tulla ja seuravana päivänä taas uudelleen. Ja sitten otin sen ratkaisevan askeleen, että kerroin muillekin, että kirjoitan.

Olen tähän mennessä kulkenut monen oven kautta niin, että olen laittanut sen visusti kiinni perässäni ajatuksella sinne jäit vanha elämä. Aivan älytöntä! Otan mieluummin elämäni tällaisena kokonaisvaltaisena sekametelisoppana kuin järjestyksessä olevina pikku blokkeina.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Löysin sen oikean!

Jes, löysin täydellisen työpaikan, johon olen täydellinen henkilö! Se tunne, kun lukee ilmoitusta ja huomaa olevansa kaikkea sitä, mitä työnantaja hakee, se on loistava. Innosta puhkuen soitin heti kaikille parhaille kavereilleni ja ilmoitin, että olen löytänyt itselleni uuden työpaikan.

Järkyttävää itsevarmuutta, saatat ajatella. Ei, vaan uskoa omaa itseeni. Kun haluaa jotain, se on sanottava ääneen. Vaatimattomuus ei kaunista, vaikka Suomessa sitä hoetaan vieläkin kuin jotain mantraa. Kun haluaa oikeasti löytää työn, josta nauttii ja jossa pääsee kehittymään, on rohkeasti oltava se, mikä on. Mieleeni on jäänyt hyvä lause rekrytoinnista: joko työnantaja on kuvaillut tehtävänkuvan väärin tai työnhakijalla ollut huono itsetuntemus, jos valittu hakija ei pidäkään työstään.

Vaikka haenkin perinteiseen tapaan tuota täydellistä työpaikkaa ja olen päättänyt sen saada, jatkan myös tällä toisella linjalla. Olen löytänyt verkostoitumisesta ihan uuden jutun työhaussa. Huippua on, että sitä voi tehdä monella tapaa. Minä teen sitä näin: soittelen entisille työkavereille ja pomoille, päivitän Facebookiin työnhakuun liittyviä juttuja, yritän keksiä, miten Twitteriä olisi mieluisaa ja järkevää käyttää, esiinnyn edustavana LinkedInissä ja kerron avoimesti siitä, että etsin uusia haasteita. Kun on verkot kunnossa, niin jossain vaiheessa nappaa ihan varmasti.

Muutama päivä sitten tapasin entisen huippu-urheilijan, jota olen haastatellut lukuisia kertoja ollessani urheilutoimittaja. Jutustelun lomassa tulin maininneeksi, että olen työnhaussa. Mistä sitä tietää, vaikka tämäkin yksi pieni lausahdus johtaisi jotain kautta johonkin todella mahtavaan. Varsinkin, kun hän sanoi heti palkkaavansa minut!

Haluan työssäni laittaa itseni likoon ja oppia koko ajan uutta. Virheet eivät ole virheitä vaan asioita, jotka opettavat ja vievät eteenpäin. Teen varmaan paljon mokia myös työnhaussa, sosiaalisessa mediassa ja ihmisiä kohdatessani, mutta ei haittaa. Ei kannata jäädä voivottelemaan jotain, mikä meni pieleen, sillä samaan aikaan onni saattaa kävellä ohi.

torstai 11. syyskuuta 2014

Pitäisi olla rumempi

"Oletkohan sä liian nätti, liian laitettu tässä kuvassa?" läheiseni mietti, kun pyysin häneltä mielipidettä cv:stäni, jonka olin tehnyt kokonaan uusiksi. Olin kyllä kähertänyt tukkaani ja meikannut erityisen huolella kuvaa varten, mutta mielestäni olin siinä oikein asiallinen.

En olisi varmaan miettinyt asiaa enempää, ohittanut sen vain hassuna huomautuksena, ellen olisi samaan aikaan heinäkuussa lukenut Hesarin Työelämä-sivuilta juttua työnhausta. Minuahan tällä hetkellä luonnollisesti kiinnostaa kaikki artikkelit, missä käsitellään tämän päivän rekrytointia ja siihen vaikuttavia tekijöitä.

Jutussa asiantuntija sanoi, että kun menee työhaastatteluun, ei saa olla liian laitettu. Työnantajat kuulemma arvostavat luonnollisuutta. Silloin ajattelin, että joku on pielessä tässä yhteiskunnassa, jos näin on.

Olen viimeisten vuosien aikana työni kautta oppinut ja opettanut meikkaamista ja ihonhoitoa tavallisille naisille. Suurin osa meikkiopastuksiin tulleista naisista on kertonut, että tyypillinen meikki on aamuisin ripsiväri ja puuteri, jos sitäkään. Ja tämän huomaa katukuvassa: suomalaiset naiset eivät edelleenkään satsaa itseensä kovinkaan paljon.

Kun asiakas on sitten loihtinut kasvoilleen haluamansa, yleensä hyvin luonnollisen ehostuksen, on hän ollut peilikuvaansa tyytyväinen. Mutta kuka uskaltaa laittautua, jos sitä pidetään työpaikoilla heti turhamaisuuden tai osaamattoman merkkinä? Jos työpaikka jää saamatta siksi, että on liian kaunis?

Minä en ainakaan suostu kulkemaan harmaavarpusena sen takia, että se toisi minulle enemmän uskottavuutta.

Mahtaakohan tukka olla liian kiharrettu ja huulipuna liian punaista? Ja toi takkikin vielä!
Meikki ei onneksi tässä valossa juuri näy, mutta menin sitten laittamaan vielä nuo korvikset.



tiistai 9. syyskuuta 2014

Parhaan minän tarina

Istun tietokoneeni ääressä treenivaatteet päällä ja kirjoitan elämäni ensimmäistä blogitekstiäni. Itse asiassa minun pitäisi olla tällä hetkellä jo salilla, join proteiinipitoisen smoothienkin jo tunti sitten, mutta olen ollut liian innostunut nousemaan tuolilta.

Olen suunnitellut blogia jo pitkään, ja nyt uskalsin sen aloittaa. Ei minulla ole kestänyt siksi, että pelkäisin kirjoittamista. Se on minulle enemmän kuin luontevaa, onhan takana yli kymmenen vuoden ura toimittajana suurissa mediataloissa. Ehkä juuri siksi olen pohtinut ja hionut aiheita ja tyylejä päässäni, kun otan kirjoittamisen aika vakavasti.

Nyt kuitenkin päätin antaa mennä, sillä sormeni eivät enää tahtoneet pysyä kurissa, pää oli räjähtää aiheista ja blogille tipahti taivaasta nimikin. Pitihän sen nyt syntyä, kun nimikin oli jo valmiina! Paras minä kuvaa sitä loputonta ja jatkuvaa kasvuprosessia, jossa (tällä hetkellä) olen naisena, äitinä, kirjoittajana, työnhakijana ja treenaajana. Elämän lukuisten käänteiden ja pohjakosketustenkin jälkeen olen vihdoin ymmärtänyt, että voimme vaikuttaa vain itsemme. On ihan turhaa kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa. Riittää, että pyrkii olemaan paras minä.

Jokaisella meillä on oma tarinamme kerrottavana. Erilaiset tarinat puhuttelevat erilaisia ihmisiä, joten kaikille tarinoille on paikkansa. Esimerkiksi naistenlehdet ovat täynnä elämäntarinoita. Kun luen lehden lukijapalaute-palstaa, hämmästelen välillä sitä, miten minulta on jäänyt edellinen lehti lukematta. Mutta sitten tajuan, että tarina, joka on puhutellut jotain lukijaa niin paljon, että hän haluaa kertoa siitä, on jäänyt minulta kokonaan lukematta. Ei siksi, että juttu olisi ollut huono, vaan siksi, että olen ohittanut sen, koska juuri siinä elämäntilanteessa se ei ole puhutellut minua.

Minä elän tällä hetkellä murrosvaihetta, mutta onneksi innostavaa ja mukavaa sellaista. Olen työskennellyt reilut kolme vuotta kauneusalalla itsenäisenä yrittäjänä ja ihonhoitokonsulttina ja tykännyt työstäni ihan valtavasti. Pikku hiljaa kuitenkin tajusin, että sisimmässäni olen enemmän kirjoittaja kuin konsultti, ja päätin palata alalle, jota olen opiskellut ja jolta minulla on pitkä työkokemus. Nyt haen töitä median ja viestinnän parista ja päiväni ovat täysiä. Laadin työhakemuksia, soitan minua kiinnostaviin työpaikkoihin, teen jatko-opintoja, hoidan kauneusbisnekseni asiakassuhteita, pyöritän kolmen naisen (minun, tyttäreni ja narttukoiramme) taloutta ja tietysti kirjoitan tätä blogia.

Ai niin, viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäisimpänä käytän aikaani tietenkin treenaamiseen. Käyn salilla neljästä viiteen kertaa viikossa. Lisäksi pistän tossua toisen eteen Vantaanjoen rannoilla tai läheisellä urheilukentällä ja käyn kävelylenkeillä 10 kuukautta vanhan kiharakarvaisennoutajan kanssa. Rakastamme liikkua metsässä, ja mitä enemmän ryteikköä ja ojia, sitä parempi. Tämäkin taitaa kuvata luonnettani.

Heti huomisesta lähtien tarkoitukseni on tuoda ideoita ja/tai ajattelemisen aihetta päiviisi, sillä itse opin joka päivä jotain uutta. Se on minusta tämän elämän tarkoituskin: kehittyä jatkuvasti ihmisenä ja löytää paikkansa tässä hassussa, maailma-nimisessä kokonaisuudessa.

Huomista odottaen! Maria