Perunasi voi olla jotain muuta kuin vain perunaa

Oletko koskaan ajatellut, että ostaessasi pakastealtaasta lohkoperunoita, voit saada perunan lisäksi myös muunnettu tärkkelystä, riisijauhoa, dekstriiniä ja nostatusainetta (E500)?

En minä ainakaan. Olen kuvitellut, että ostaessani lohkoperunoita saan lohkoperunoita, joissa on öljyä ehkä suolaa. Miksi ihmeessä niissä olisi jotain muuta? Lohkoperunahan on peruna, joka on lohkottu.

Viikonloppuna opin, että lohkoperuna voi olla myös jotain muuta, kun nappasin lauantaina lähikaupasta pussin pakastelohkoperunoita. Olin päättänyt tehdä ruoanlaiton todella helpoksi ja keksittyä enemmän illan vieraisiin, sillä päivällispöydässä istuisi kaksi lasta ja kaksi rentoa jutustelua kaipaavaa aikuista naista.

Pakkasessa oli entuudestaan vajaa pussi perunoita, joten kumosin pellille ensin vanhemmat ja sitten uudemmat perunat. Äimistyneenä katsoin perunoita. Toiset olivat hyväksi todettuja, rapeita perunalohkoja ja ne uudemmat jotain, mitkä näyttivät enemmän vaaleilta omenapaloilta kuin perunoilta.

Otin molempien pakkaukset esiin ja aloin tutkia, miten perunat voivat näyttää näin erilaisilta. Ja mitä opinkaan? Sen, että uuniin laitettavat lohkoperunat voivat olla joko perunaa ja öljyä TAI 94-prosenttisesti perunaa, 2,5-prosenttisesti öljyä, muunnettua tärkkelystä, riisijauhoa, dekstriiniä, suolaa ja nostatusainetta (E500).

 

En väitä, että jälkimmäisten perunoiden ainekset olisivat vaarallisia tai mitään sellaista. Itse haluan kuitenkin syödä perunani ihan vaan perunana.

Olen tottunut lukemaan ainesosaluetteloita ja olen tarkka siitä, mitä pistän suuhuni. Tämä tapaus osoitti taas vaihteeksi sen, että melkein mikä tahansa ruoka, mitä et löydä hevi-osastolta (tai en tiedä, pitäisikö tästä lähtien alkaa syynätä porkkanapussejakin), voi sisältää kaikenlaista turhaa.

Ehkä sinuakin kiinnostaa, mitä suuhusi laitat. Jos näin on, kehotan sinua tutkimaan pakkauksia myös pakastealtaalla.

Ihan itse tehty kranssi

En tiedä mikä häiriötila minulla on päässä, mutta olen muuttunut ihan jouluihmiseksi. Viimeisimmät häiriön konkretisoitumat ovat havut, joita on eri puolilla kotia.

Mutta itse asiassa olen aika ylpeä ovikranssista, jonka suunnittelin ja tein ihan itse. Siihen tarvittiin vain ohutta metallilankaa, juuttinarua, havuja ja pari käpyä. Nyt se toivottaa meidät ulko-ovessa tervetulleeksi kotiin.

Tosin epäilen sen säilymistä jouluun asti, sillä nythän se ei saa mistään vettä. Onneksi saamaan metallilankahäkkyrään voi laittaa tarvittaessa uudet havut.

Eilen oksat lensi takaisin luontoon ja kannoin kukkakaupasta kotiin pienen katajan. Siinä se nyt tuo ledlamppuineen valoa tähän pimeimpään vuodenaikaan. Koristeiksi riittää Kaleva Korun kaksi joulukoristetta.

 

 

Kukkakauppiaan mukaan kanerva pärjää kuivassa sisäilmassakin, jos se saa aluslautaselle vettä joka toinen päivä ja vettä havuilleen suihkepullosta. Toivottavasti se jaksaa Loppiaiseen asti.

 

Kaunista keskiviikkoa!

 

Maria

 

P.S. Kiitos Aamukahvilla-blogin, löysin Jouluradion. Yritän olla kuuntelematta sitä, etten kyllästy joululauluihin jo ennen aattoa. Helsingissä se löytyy taajuudelta 102 MHz.

Suussa sulavat silakkarullat

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen silakoista? Joku ruokakammotus kouluajoilta?

Minulle silakoista tulee mieleen loistavia muistoja, sillä olen syönyt monta kertaa taivaallisen makuisia silakkarullia Reposaaren ravintolassa Porissa. Joskus aikoinaan yritimme tehdä silakkarullia kotona, mutta ei niistä koskaan ihan yhtä hyviä tullut.

Tänään päätin kaimani Marian innoittamana tehdä ruokaa silakoista. En kuitenkaan pihvejä, vaan hyvien muistojen rullia.

Pyrin tekemään ruokaa niistä aineksista, mitä kotoa löytyy. Luonnollisesti silakat piti aamulla hakea kaupan kalatiskiltä, mutta muuten luotin kaappien antimiin. Jääkaapissa oli kuohukermaa, jota olin ajatellut laittaa rahkaan, sekä kirsikkatomaatteja naposteltavaksi. Niinpä uuniin päätyi silakkarullat kermaisessa tomaattikastikkeessa.

Silakoista tuli ihan suussa sulavan hyviä. Välillä kalan maku alkaa yököttää, jos se on todella vahva, mutta jostain syystä nämä rullat eivät juuri edes maistuneet kalalle. Luulen, että fileiden kuivaaminen auttoi asiaan. Ja tietenkin kunnon kerma ja mehukkaat tomaatit.

Vaikka kärsisit jonkinasteisesta silakkakammosta, näitä kannattaa kokeilla. Silakat ovat myös edullista ruokaa; puoli kiloa maksoi lähimarketissa noin viisi euroa.

Taidan syödä samaa ruokaa vielä uudestaan tänään. Ja huomenna. Nam!

Tätä ruokaa varten tarvitset:

500 g silakkafileitä
2 dl kuohukermaa
10 kirsikkatomaattia
pieni sipuli
1,5 tl hienoa merisuolaa
valkopippuria
kuivattua tilliä
voita paistamiseen ja voiteluun

Levitä silakkafileet leikkuulaudalle nahkapuoli alaspäin ja kuivaa fileet hyvin talouspaperilla. Ripottele niiden päälle yhteensä teelusikallinen suolaa ja hieman valkopippuria. Rullaa fileet ja lado rullat tiiviisti voideltuun uunivuokaan.

Kuullota silputtu sipuli pannulla pienessä määrässä voita. Laske lämpötilaa ja lisää kerma sekä kuivattu tilli. Lisää puolitetut kirsikkatomaatit. Anna hautua hetki hyvin pienellä lämmöllä.

Kaada kastike silakkarullien päälle tasaiseksi kerrokseksi. Paista 175 asteisessa uunissa keskitasolla 45 minuuttia. Tarjoile perunamuusin kanssa.

Makoista iltaa! Maria

Ikäviä asioita ei pidä vältellä

Olen viimeisten parin vuoden parin vuoden ajan vältellyt hevosia. Enkä pelkästään hevosia, vaan myös toisinaan ihmisiä, jotka ovat niiden kanssa tekemisissä. Siis myös hyviä ystäviäni.

Pelkästään se, että olen vältellyt hevosia, on käsittämätöntä, sillä olen sydänjuuriani myöten hevosnainen. Ratsastaminen on minusta ehkä parasta, mitä ihminen voi tehdä.

Vielä hurjempaa on kuitenkin se, että olen vältellyt hevosten myötä myös monia ihmisiä, jotka ovat kuuluneet elämääni vuosikausia.

Olen vältellyt heitä sen takia, että en kestä sitä, että heidän mukanaan tulevat myös hevoset. En kestä sitä sen takia, että hevoset ja ratsastus ovat olleet tavoittamattomissani.

Asiaa pitänee hieman valaista. Olen ratsastanut ja ollut monella tapaa hevosten kanssa tekemisissä parikymmentä vuotta. Elämääni on mahtunut kolme omaa ratsua, lukuisia valmennustunteja ja kilpailemista kouluratsastuksessa aina kansallisella tasolla asti. Hevoset ovat olleet lähes koko aikuisikäni elämäntapani. Hullu, intohimoinen, raskas mutta useimmiten myös niin paljon nautintoa tuottava elämäntapa.

Kolmisen vuotta sitten elämäni meni siihen jamaan, että hevosen pitämiselle tai edes aktiiviselle ratsastamiselle ei ollut taloudellisesti eikä ajankäytöllisesti mitään mahdollisuuksia. Luovuttuani viimeisimmästä hevosestani myin kaikki hevosvarusteet ja työnsin ratsastusvaatteeni pimeimpään mahdolliseen kaappiin.

Viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana olen ollut kaksi kertaa hevosen selässä. Kummallakaan kerralla itku ei ollut kaukana, sillä kroppa ja mieli huusivat, että tätä me halutaan lisää, mutta järki sanoi, ettei mitään mahdollisuutta.

Niinpä on ollut helpompi vältellä talleja ja ihmisiä, jotka ovat hevosten kanssa tekemisissä.

Viime viikolla totesin, ettei tässä touhussa ole mitään järkeä, ja jo tiistaina matkustin työkseen ratsastavan hyvän ystäväni luokse Kouvolaan. Vietin siellä kaksi hevosentuoksuista päivää harjoitellen samalla valokuvaamista. Liikkuvat kohteet, ai että niitä on vaikeaa kuvata. Mutta ihan kivoja otoksiakin tuli, kun mallina oli taitava ratsastaja Tiina Polso ja hyvät hevoset.

Kaikkein parasta reissussa oli rakkaan ystävän kanssa oleminen. Mutta hyvänä kakkosen tulivat hevoset, joiden kanssa oli niin luontevaa touhuta. Kotiin päästyäni kaivoin ratsastusvaatteet kaapista ja työnsin täydellisesti istuvat ratsastussaappaat jalkaani. Ja silloin tiesin, että ei mene enää kauan, että nousen taas hevosen selkään. Näiden kaltaisia kuvia tulee minusta lisää:

 

 

 

Uskon siihen, että kun ajattelee positiivisia ja mukavia asioita, niitä myös tapahtuu. Kun näen sieluni silmin itseni säännöllisesti hevosen selässä, näin tulee tapahtumaan. Samalla tavalla näen itseni sieluni silmin tekemässä työtä, jossa viihdyn, jossa pääsen käyttämään taitojani ja tuottamaan arvokkaita asioita työnantajalleni. Näin tulee tapahtumaan, ja hyvin pian. Minä uskon siihen, ja siksi se tulee tapahtumaan.

 

Ikäviä asioita ei pidä vältellä eikä päätä työntää pensaaseen, sillä kukaan ei tule kaivamaan sinua sieltä pensaasta. Kun sen sijaan hyväksyy avoimesti vallitsevan tilanteen ja uskoo muutokseen, ei mikään voima voi estää positiivisia asioita tapahtumasta. Enemmin tai myöhemmin.

Hyvää positiivisten ajatusten viikonloppua!

Maria

 

Marraskuun kauneus tuli kotiin

Vaikka joulu lähestyy jo kovaa vauhtia, halusin tuoda vielä hetkeksi marraskuisen luonnon kotiini. Tänään koiranulkoilutuslenkillä mukaan tarttui enemmän tai vähemmän värikkäitä kasveja, jotka miellyttävät minimalistista silmääni.

Katsotaan nyt missä vaiheessa korvaan nämä havuilla ja valonauhoilla. Tällä hetkellä haluan kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että inhokkikuukauteni marraskuukin voi olla kaunis.

Maria

Löydät minut myös Instagramista @mariaemakinen

Helppo ja mehevä jauheliha-kasvisvuoka

Uunissa valmistuvat ruoat ovat minusta näin pimeän aikaan ihan parasta. Niiden tekemiseen ei mene paljon energiaa, monesti riittää vain pilkkominen ja ainesten kasaaminen vuokaan. Ne valmistuvat kätevästi esimerkiksi samaan aikaan, kun on itse ulkoilemassa ja sohvalla loikoilemassa.

Tein eilen toistamiseen tätä tuoreilla ja kuivatuilla yrteillä ryyditettyä jauheliha-kasvisvuokaa, ja koska siitä tuli taas todella hyvää ja mehevää, päätin jakaa reseptin täällä. Tämä ruoan innoittajana on toiminut aivan erinomainen kasvis-vuohenjuustovuoka, jota olen tehnyt useampaan otteeseen.

Tähän ruokaan tarvitset:

400 g naudan 10% jauhelihaa
1 munakoiso
1 kesäkurpitsa
2 perunaa
3 porkkanaa
1/2 tölkkiä (Mutti) tomaattimurskaa
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
mustapippuria myllystä
Santa Maria Chili Explosionia myllystä
kuivattua persiljaa
kuivattua korianteria
kuivattua yrttisekoitusta
1 ruukku tuoretta basilikaa
juustoraastetta

Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Leikkaa munakoiso ja kesäkurpitsa noin sentin paksuiksi viipaleiksi. Pilko kuoritut porkkanat ja perunat peukalonpään kokoisiksi paloiksi. Silppua basilikan lehdet.

Paista jauheliha tilkassa öljyä. Lisää sekaan tomaattimurska, sokeri, suola ja mausteet tuoretta basilikaa lukuun ottamatta. Käytä kuivattuja yrttejä noin teelusikallinen jokaista, korianteria hieman vähemmän. Anna kastikkeen muhia pienellä lämmöllä viitisen minuuttia.

Lado vuokaan kerrokset munakoisoa ja kesäkurpitsaa sekä puolet pilkotuista porkkanoista ja perunoista. Kaada päälle puolet kastikkeesta ja puolet silputusta basilikasta. Kasaa päälle toinen kerros kasviksia, kastiketta ja basilikaa. Ripottele päälle haluamasi määrä juustoraastetta.

Anna ruoan olla uunissa tunti ja siihen asti, kunnes porkkanat ovat pehmeitä.

Itse laitan vuoan päälle kannen siinä vaiheessa, kun juustoraaste on saanut kunnolla väriä. Eilen jätin vuoan vielä reiluksi tunniksi sammutettuun uuniin kansi päällä, ja ruoasta tuli todella täyteläisen ja mehevän makuista.

Kotona olemisen hyviä puolia

 

Pystyn tällä hetkellä nauttimaan sellaisista asioista, joista normaalia työpäivää tekevät ihmiset voivat vain uneksia. Voin useimmiten lähteä ulos silloin, kun sää on kauneimmillaan, sillä voin tehdä tarvittavat hommani myös auringon jo laskettua.

Tänään olin hyvän ystäväni kanssa isossa helsinkiläisessä koirapuistossa. Koirat nauttivat sydämensä kyllyydestä, kun oli tilaa juosta mielin määrin ja hyppiä kaatuneiden puiden ja lammikoiden yli. Minun kikkurani ei tosin valitettavasti hyppinyt yli vaan otti aina tilaisuuden tullen kylmät kylvyt. Voi sitä riemua!

Vaikeuksien keskelläkin elämässä on aina myös niitä hienoja asioita, kun osaa nähdä asioiden valoisat puolet. Onneksi elämä on opettanut minua näkemään.

 

Kaikista pahin on häpeä

Päätin tulla kaapista, johon olin itseni viime keväänä lykännyt. Päätin, että olen rehellinen enkä enää verhoa tilannettani epämääräisten titteleitten taakse. Päätin, etten häpeä enää.

Minulla ei ole työtä, josta saan palkkaa. Olen siis työtön, ja sanon sen nyt, vaikka inhoankin sanaa, joka viittaa siihen, että ihminen on tekemättä mitään. Siis ainakin minun mielestäni. Enkä minä ole tekemättä mitään, vaikka kukaan ei maksa minulle tällä hetkellä palkkaa.

Jouduin tähän tilanteeseen viime keväänä, kun minulle sanottiin eräässä yrityksessä heippa hei päivää ennen koeajan loppumista. Vaikka tavallaan se oli helpotus, sillä työ ja tekijä eivät ihan kohdanneet, olin pari kuukautta täysin puulla päähän lyöty. Kun on saanut paikan noin 100 hakijan joukosta ja lähes kolme kuukautta kestäneen hakuprosessin jälkeen, kuvittelee löytäneensä sen oikean työn. Selvää on, että joku meni prosessissa täysin pieleen.

Aloin välittömästi hakea töitä omalta alaltani eli viestinnän parista. Pääsin tosi pian melko lähelle, kun olin yhdessä hakuprosessissa kuuden sakissa. Mutta en saanut paikkaa. Tuli kesä ja työrintamalla hiljeni. Laitoin silti huolellisesti laadittuja hakemuksia aina, kun osaamiseeni sopiva paikka tuli avoimeksi. Vastauksia alkoi tippua: Kiitos hakemuksestasi, mutta ...

Mielessäni oli alkanut pyöriä jatko-opinnot heti keväällä, sillä minussa asuu viestijän lisäksi selvästi myös pieni tutkija. Nykyään yliopistollekaan ei enää vain ilmoiteta, että haluan alkaa tehdä väitöskirjaa, kuten joskus vanhoina hyvinä aikoina. Pätevyys tutkijaksi pitää osoittaa huolellisesti laaditulla, tieteellisellä tutkimussuunnitelmalla.

Tutkimussuunnitelma toimii vähän samalla tavalla kuin työhakemus, eli sen perusteella valitaan sopiva tekijät(t). Vielä noin kuukausi odottelua ennen kuin saan kyllä tai ei vastauksen yliopistolta.

Työttömänä oleminen on tosi kuluttavaa, vaikka tekemistä riittää. On raskasta viikosta toiseen pistää itsensä täysillä likoon avoinna olevien työpaikkojen takia, etsiä tietoa yrityksestä, tehdä hakemus, jolla erottua ja samalla kiinnostua paikasta yhä enemmän ja enemmän, kun koko homman hyödyllisyydestä ei ole mitään takeita.

Teen siis tavallaan jatkuvasti töitä, josta minulle ei makseta penniäkään ja jossa panostukseni lentää kerta toisensa jälkeen kankkulan kaivoon. Vähän sama, jos olisin aikoinaan työssäni toimittajana kirjoittanut päivästä toiseen hyviä juttuja, joita ei olisi koskaan laitettu lehteen tai netiin. Olisin luonnollisesti ollut ihan romuna ja työmotivaationi olisi laskenut pohjalukemiin.

Tässä joutuu tekemään aika paljon töitä myös sen eteen, että pää pysyy kunnossa.

Tutkimussuunnitelman ja työhakemuksien lisäksi olen alkanut kirjoittaa tätä blogia, opetella valokuvaamista sekä opiskella lisää sisältömarkkinointia ja sosiaalisen median ilmiöitä. Teen siis kiinnostavia asioita, pääsen käyttämään kykyjäni ja oppimaan lisää, mutta se tärkein puuttuu. Puuttuu se taho, joka arvostaa osaamistani ja työtäni niin paljon, että maksaa minulle siitä palkkaa, jolla elätän itseni.

Tiedätkö kuinka paljon minua helpotti tulla ulos kaapista? No ihan hitosti. Mikään ei ole pahempaa kuin häpeä, sillä se lamaannuttaa ja nakertaa ihmisen itsetuntoa pala palalta.

Illalla alkaa valokuvailmaisun opintojakso. Tämä on taas ihan hyvä päivä.

Maria

Löydät minut myös Instagramista @mariaemakinen

Kun elämä potkii kovaa päähän

Välillä tulee niitä hetkiä, jolloin minun tekisi mieli huutaa, että haluan elämäni takaisin.

Esimerkiksi silloin, kun palaan mökiltä joukkoliikenteen varassa sunnuntai-iltana ja juoksen pitkin kaupunkia toiselta bussilta toiselle laukku olalla, lapsi toisessa ja koira toisessa kädessä.

Tai silloin, kun olen flunssassa ja toivottoman väsynyt, ja kaikki sukat ja alusvaatteet ovat likakorissa eikä olisi millään energiaa mennä viereisessä talossa olevaan pyykkitupaan laittamaan pesukonetta päälle.

Silloinkin voisin huutaa, kun vakuutusyhtiöltä tulee parinsadan euron muistutuslasku vakuutuksesta, jonka todella kuvittelin jo maksaneeni, ja tajuan, että kuukauden budjettini menee taas ihan perseelleen.

Näinä hetkinä koen olevani todella epäonnistunut ja kaipaan menneeseen, aikaan, jolloin olin isossa mediatalossa vakituisessa työsuhteessa ja hyvätuloinen, omistin hevosen ja ratsastin kilpaa, söin viikoittain ravintoloissa, kävin lomamatkoilla ja ajelin hyvillä autoilla.

Näinä hetkinä mietin, että miten helkkarissa minä, 38-vuotias korkeasti koulutettu ja pitkän työuran median ja viestinnän parissa tehnyt nainen joudun elämään tällaista elämää, joka muistuttaa opiskeluaikojen kituuttamista ja säätämistä.

Mutta sitten nämä hetket kiitävät ohi ja totean, että kaikki on ihan hyvin. Että nuo olivat vain ajatuksia, joita tulee ja menee. Ei sillä, etteikö kuvaamat asiat olisi todellisuuttani, mutta niihinkin voi suhtautua monella tapaa. Ja kun pahin kiukku menee ohi, suhtaudun elämääni jälleen lempeästi.

Minulla on koti, johon on aina hyvä tulla, aivan kertakaikkisen ihana lapsi, perhe, joka välittää ja auttaa, tietoa ja taitoa tehdä monenlaisia asioita, älyä ja sisukkuutta ja ennen kaikkea kyky nauraa sydämeni kyllyydestä. Ja tiedän, että jossain tuolla minua odottaa työ, jonka kanssa olemme hyvä match. Ja ehkä joku ihminenkin, jonka kanssa olisi hyvä elää.

Vaikka tietty materia helpottaa elämää paljon, se ei tee ketään loppujen lopuksi onnelliseksi. Kauhea klisee ehkä jonkun mielestä, mutta olen elävä todiste siitä, että se on täyttä totta. Usko pois.

Olen seurannut sydän sykkyrällä entisen työpaikkani Sanoma Media Finlandin yt-neuvotteluja, joiden tuloksena 241 tehtävää loppuu. Tämä kirjoitus syntyi osittain niistä tunteista, joita koen ajatellessani lukusia ystäviäni ja entisiä kollegoitani, jotka elävät tänään ja huomenna kohtalonhetkiään. Te pärjäätte kyllä, tapahtui mitä tapahtui.

Maria

Kolme erilaista huulimeikkiä ja ilmettä

Minulle meikkaaminen ei ole turhuutta, vaan loistava keino piristää päivää ja omaa olemustani. Viikonlopun kuljin jälleen meikittä koti- tai ulkoiluvaatteissa, joten maanantaiaamu oli ihana aloittaa kevyellä ehostautumisella. Viikko alkaa sen myötä jotenkin skarpimmin.

Rakkauteni kosmetiikkaan juontaa juurensa työhöni kosmetiikkasarja Mary Kayn itsenäisenä ihonhoitokonsulttina. Edelleen hankin vähän lisätienestejä palvelemalla  asiakkaitani etsimällä heille toimivia ja helppoja ihonhoito- ja meikkiratkaisuja. Se on todella kivaa vaihtelua muuhun arkeeni, todellakin jotain ihan muuta :).

Kun kosmetiikka oli työtäni, minulla oli luonnollisesti valtava arsenaali purkkeja ja purnukoita. Nykyään käytän tuotteen ensin pois ennen kuin hankin sen tilalle jotain uutta ihan vain vaihtelun- ja kokeilemisenhalusta. Meikkejä tulee kyllä hankittua välillä fiilispohjalta, mutta onneksi ne ovat ihanan pieni kustannus isosta ilosta.

Tein viime viikolla kolmen kuvan kollaasin, jossa minulla on huulipunaa lukuun ottamatta ihan sama meikki. Halusin katsoa, miten paljon pelkällä huulipunalla saa muutettua yleisilmettä, ja kyllähän sillä saa.

Tässä kohtaa esitän pahoitteluni blogini kuvieni laadusta. Olen toistaiseksi joutunut ottamaan kaikki kuvat IPhonella, mutta nyt tilanteeseen on tulossa muutos!!! Aloitan pian valokuvauskurssin ja saan järkkärin käyttööni, joten kyllä tästäkin blogista tulee vielä ihan kunnollinen. Kannattaa siis jatkaa seuraamista.

Mutta takaisin huulipuniin. Kaikki sävyt ovat sellaisia, jotka ovat omassa käytössäni. Keskimmäisen kuvan nude on täydellinen arkisävy sipaistavaksi vaikka bussissa ilman peiliä.

Nudesävyinen huulipuna Subtly You (kuva Mary Kay)



Oikealla olevassa kuvassa minulla on hieman viileää, vaaleaa pinkkiä, jota olen laittanut kevyesti töpöttämällä, jotta sävystä ei tulisi liian kylmä.

 

 

Viileä Pink Cherie -huulipuna (kuva MK)

Vasemman puoleisesta meikistä tuli yllätyksekseni oma lempparini, ja tuntuu, että liilaan menevä väri huulilla tekee silmistäni entistä vihreämmät. Pohjalla huulikynää ja päällä huulikiiltoa, jolloin se on myös pysyvä iltamenoja ajatellen.

 

Huulikynä sävyssä Violet Love (kuva MK)

 

Berry Me -huulikiilto (kuva MK) 

Täällä sitä taas ollaan!

 

Minulla ei ole koskaan ollut tällaista syysfiilistä. Olen aina toitottanut olevani kesäihminen ja inhoavani syksyä. Ja nyt olen huomannut, että olen nauttinut elämästäni tänä syksynä huomattavasti enemmän kuin menneenä kesänä. Blogin päivittäminenkin jäi kesän tultua, kun jostain syystä piti suuna päänä mennä koko ajan tai olla muuten vaan liian levoton istumaan ja kirjoittamaan.

 

 

 

Tämä syksy on ollut uskomattoman upea, ja aurinkoisten päivien voimistamana huomaan keränneeni ympärilleni kaikkea kaunista ja mieltä piristävää. Tavarat ovat löytäneet uusia paikkoja kotona ja olen kaivanut kaappien uumenista aarteita, joiden olemassaolosta en ollut enää tietoinenkaan. Kirpputorit ovat tarjonneet löytöjä pilkkahintaan. Keittiö on ollut erilaisten ruokakokeilujen ja herkullisten aterioiden tyyssija. Osa kaapeista ja laatikoista on kokenut suursiivouksen, vaikka iso osa on vielä erittäin luovassa kaaoksessa. Ei nyt sentään kaikkea pidä tehdä kerralla ja yhden syksyn aikana. Etenkään, kun eskarilainen ja iso karvakorva sotkevat samaa tahtia, kun ehdin siivota ja järjestellä.

Reseptejä, kaikenlaisia arjen piristyksiä, edullisia sisustuslöytöjä, pientä pintaremonttia, kivoja kauneusjuttuja ja helppoja meikkivinkkejä. Ainakin näitä löydät blogistani tämän syksyn ja talven aikana, sillä ne ovat jokapäiväistä elämääni. Ja saa nähdä mitä muuta päivät tuovat eteen.

Odottavin mielin, Maria

Minimalistin kokkauspäivä lähes tyhjästä jääkaapista

Eilen oli se päivä, jolloin jääkaapissa ei ollut juuri muuta kuin kananmunia. Tai no olihan siellä ruoanlaittoa ajatellen myös porkkanoita, ruukkusalaatin jämä ja pari avocadoa, mutta eipä sitten muita raaka-aineita. No jääkaapin vierestä löytyi hieman nuupahtanut, puolikas ruukkubasilika.

Mitäs tänään syötäisiin?

Eilen oli myös päivä, jolloin menin heti aamusta salille. Kunnollista ravintoa oli siis ehdottomasti saatava ja kotikonstein, sillä tein koko päivän töitä kotona.

Kauppareissun paikka? Ei, vaan minimalistin kokkauspäivä, sillä jääkaapissa ja pakastimessa oli vielä riittävästi aineksia (soijajogurttia, kaurajuomaa ja marjoja) aamu-, väli- ja iltapalojen tekemiseen.

Olen aiemmin kertonut, että inhoan ruoan heittämistä roskiin ja yritän käydä kaupassa vasta silloin, kun on ihan pakko. Silloin ostan kerralla noin viikon ruokatarpeet, joita luovasti yhdistelemällä saan erilaisia ruokia ilman, että juuri mikään menee hukkaan. Minusta tämä on paitsi hyvä tapa säästää luontoa ja rahaa, niin myös hauska keino kasvattaa luovuutta ruoanlaitossa ja oppia elämään tarvittaessa myös niukasti.

Loppujen lopuksi onnistuin eilen tekemään itselleni lounaaksi ruishampurilaisen tonnikala-avocado täytteellä ja illalliseksi tomaattilinssipastaa. Kun kuivakaapissa pitää itselle sopivia perusjuttuja ja pakastimessa ainakin vihanneksia, jääkaapin minimalistisenkin sisällön avulla saa tehtyä oikein ravitsevaa, terveellistä ja liikkuvalle ihmiselle sopivaa ruokaa.

Tonnikalan ja avocadon lisäksi tähän voi laittaa
vihanneksia mielensä ja jääkaappinsa mukaan.

Tonnikala-avocado hampurilainen

1 Reissumies
1 prk tonnikalaa vedessä
1 avocado
1 dl herne-maissi-paprikaa
salaatinlehtiä
1 rkl ketsuppia/salaatinkastiketta/majoneesia tms.
1 valkosipulinkynsi
1 rkl oliiviöljyä

Sekoita tonnikala, avokado ja sulatettu herne-maissi-paprika tahnamaiseksi mössöksi. Lisää ketsuppia tai muuta kaapistasi löytyvää kostuketta. Paahda Reissumiehet molemmin puolin pannulla öljyn ja valkosipulisiivujen kanssa. Kasaa leivänpuolikkaiden väliin mössö ja salaatinlehdet (ja muita kasviksia, jos sattuu olemaan) ja nauti esimerkiksi suodatinpussista, jolloin ainekset pysyvät kasassa.

Perusaineksia hyvään kasvispastaan

Tomaattilinssipasta (syöjistä riippuen 3-4 annosta)

2 prk tomaattimurskaa (itse käytän Muttia)
vettä
1 prk tomaattipyrettä
2 dl pikalinssejä (kuivamäärä)
3 porkkanaa
2 valkosipulinkynttä
1 rkl hunajaa
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
Provencale yrttisekoitusta
tuoretta basilikaa

Kuullota pilkottu valkosipuli öljyssä ja lisää pannulle raastetut porkkanat. Kääntele hetki ja lisää tomaattimurskat ja yksi Mutti-purkillinen vettä. Kun kastike poreilee, lisää tomaattipyre, keitetyt pikalinssit, hunaja ja mausteet, ja anna hautua noin 15 minuuttia.
Laita spagetti tai pasta kiehumaan. Kun se alkaa olla valmista, kaada tomaattikastike survinta kestävään kulhoon tai kattilaan. Tee kastikkeesta survimella tasaista ja lisää tuore, silputtu basilika.

Uusien haasteiden edessä

Elämä on siitä jännä juttu, että yksi pieni hetki voi muuttaa isoja juttuja. Minä ja työpaikkani lähdimme maanantaina kulkemaan eri suuntiin. Joskus vain käy niin, että tekijä ja työ eivät kohtaa toisiaan, vaikka molemmat olisivat kuinka hyviä tahansa.

Jostain syystä mieleeni tuli verrata asiaa yhtäkkiseen hullaantumiseen, siihen, että kaksi ihmistä kohtaavat toisensa, heidän välillään kuuluu suuri klik ja homma etenee pikavahtia yhteiseen asuntoon ja yhteisen elämän suunnitteluun. Ja sitten muutaman kuukauden kuluttua voi käydä niin, että kumpikaan ei enää tiedä, mihin on toisessa niin hullaantunut ja kun vaaleanpunaiset lasit ovat tippuneet silmiltä, toinen näyttäytyykin ihan eri valossa. Ehkä tämä ei ole paras mahdollinen vertaus, mutta siinä tämä homma kuitenkin parhaiten kiteytyy.

Eihän näin tietenkään aina käy, ei parisuhteissa eikä työrintamalla. Ja miksi näin joskus käy, ei siihen ole mitään kaikenkattavaa selitystä. Kun sekä ihmiset että työtehtävät muuttuvat ja kehittyvät, ei aina mennä samaan suuntaan. Näin se menee elämässä kaiken kaikkiaan. Ja aina elämä jatkuu. Uskon siihen, että kokemuksista viisastuneena seuraavalla kerralla asiat lutviutuu paremmin.

Päätin heti maanantai-iltana, että herätän tämän blogini kuolleista, sillä tätä on ollut oikeasti ikävä! Saman tien päätin myös sen, että kerron tilanteestani tässä ja nyt, olenhan viestinnän ja journalismin ammattilainen. En usko, että hyvä tyyppi ja hyvä työ kohtaavat niin, että tehtailee hakemuksia itsekseen kaikessa hiljaisuudessa. Uskon siihen, että työ löytää tekijänsä tai tekijä työnsä toiminnan kautta. ”Nothing happens until someone sells something.” Ai että minä rakastan tuota lausetta.

Viimeisten kuukausien aikana, monen muun tehtävän ohella, olen sukeltanut syvälle some-maailmaan, ja pakko myöntää, että olen siihen hyvällä tavalla koukussa. Olen löytänyt monia ihania blogeja, jotka aion listata tänne pikapuoliin. Olen tutkinut erilaisten mielipidevaikuttajien blogien, verkkosivujen sekä Instagram- ja Twitter-tilien käyttämistä ja huomannut, kuinka nerokkaasti monet osaavat brändätä itsensä erilaisten alojen asiantuntijoiksi. Aion oppia heiltä kaiken mahdollisen. Erityisesti tykkään seurata sisustus-, lifestyle-, hyvinvointi-, ruoka- ja fitnessblogeja. Toisaalta minua kiinnostaa löytää mielenkiintoisia blogeja kaikilta elämän aloilta, vaikkapa taloudesta tai autoista. Saa kernaasti vinkata!

Aion kehittää tätä blogia ja kirjoittaa niistä asioista, joista puhuisin innosta tai kiukusta puhkuen parhaille ystävilleni, sillä silloin syntyy aitoa tekstiä, jonka uskon kiinnostavan muitakin. Luontevia aiheita minulle ovat tietenkin kaikki ammattiosaamiseeni liittyvät asiat, mutta koska elämääni kuuluvat vahvasti myös liikunta ja urheilu sekä sisustaminen ja vaatteet, ei niitä voi olla kuljettamatta mukana. Voin heti paljastaa, että olen varsinainen tarjous- ja kierrätetyn tavaran bongaaja.

 

Saa nähdä, mihin tämä kaikki johtaa, takaisin toimitus- vai viestinnän maailmaan. Molemmissa on puolensa ja tärkeintä loppujen lopuksi on se, että työ ja sen tekijä ovat match. 

Miksi toimittaja on parempi kuin myyjä?

Nyt tulee painavaa asiaa. Ja tämän väitteen perustelen sillä, että heräsin tänään, lauantaiaamuna, klo 6.00 pohtimaan tätä asiaa. Olen kyllä pohtinut näitä samoja teemoja jo monet monituiset kerrat yksin ja yhdessä ystävien kanssa, mutta tällainen viikonloppuaamun kukonlaulunaikainen herätys vakuutti minut tämän kirjoituksen välttämättömyydestä.

Olen kirjoittanut paljonkin työidentiteetistä, siitä, miten minulle on paljon helpompaa ja luontevampaa olla toimittaja ja viestinnän asiantuntija kuin myyjä ja konsultti. Ja tarkoitan nyt todellakin identiteettitasolla, en itse käytännön työssä, sillä olen mielestäni hoitanut molemmat työt kunnianhimolla ja ammattitaidolla ja todellakin nauttinut molemmista töistä.

Olen oikeasti kuluttanut tunteja ja taas tunteja siihen, kun olen pohtinut, miksi tämä toinen työidentiteetti on ollut minulle niin vaikea omaksua. Välillä (lue: usein) on tuntunut, että tuollainen pohtiminen on ollut ihan ajanhukkaa, mutta ei se niinkään ole ollut. Ilman näitä pohdintoja ei olisi taatusti syntynyt tätäkään blogia enkä todellakaan olisi se henkilö, joka tällä hetkellä olen.

Sain aika suuren ahaa-elämyksen ihan yllättäen kesken työnhakuun liittyvien toimieni. Törmäsin blogitekstiin, jossa mielestäni kiteytettiin aivan loistavasti totuus suomalaisesta myyntikulttuurista. Totuushan on se, että suomalaiset eivät kerta kaikkiaan osaa myydä. Onko sitten ihme, että tämä maa lilluu vuodesta toiseen lamassa? Aiemmin lama oli tila, joka kesti jonkun vuoden ja sitten taas noustiin. Mutta nykyäänhän taantuma on Suomessa vallitseva olotila. Ja syyn siihen Suomessa voi tosiaan löytää ihan peiliin katsomalla.

"Nothing happens until someone sells something" on Mary Kay Ashin kiteytys myynnin tärkeydestä. KAIKKI tässä maailmassa perustuu myyntiin, on sitten kyse tuotteista, palveluista, tieto-taidosta, ulkonäöstä, persoonasta jne. Kun tätä asiaa ja suomalaisten kehnoa myyntiosaamista miettii yhdessä, tulee oikeasti ihan epätoivoinen olo. Ei ihme, että meikäläinenkin herää kuudelta lauantaiaamuna...

Kun ryhdyin yrittäjäksi, opettelin vimmalla myynnin saloja, jotta sain toimintani mahdollisimman nopeasti käyntiin. Minulla oli onneksi tukena aivan mahtava yritys, joka tarjoaa monen muun asian lisäksi huippuluokan myyntikoulutusta. Olen niin epätyypillinen suomalainen, että sanon suoraan, että olin (ja olen edelleen) todella hyvä myyjä. Mittareina on ollut mm. ruotsalaiset kollegat, ja Ruotsissahan jos jossain osataan myydä.

Mutta vaikka olin hyvä myyjä, en kuitenkaan kokenut olevani tarpeeksi hyvä myyjä. Ja koska en kokenut olevani tarpeeksi hyvä myyjä, työminäni ei myöskään pystynyt kulkemaan rinta riittävän rottingilla. Miksi näin? Yksi syy oli se, että toinen työidentiteettini puski koko ajan tämän toisen yli. Toinen syy taas löytyy tästä yhteiskunnasta. En kokenut saavani arvostusta. No niin, nyt sekin tuli sanottua. Mutta niin se vain on, että kun kuukaudesta ja vuodesta toiseen saa selittää ja vakuuttaa, että tekee ihan kunnollista työtä, niin kyllähän se alkaa uuvuttaa.

Mietipä hetki, kuinka seksikkäältä sinusta ammattinimike myyjä kuulostaa? Ja mikä on ensimmäinen mielikuva, joka sinulle siitä tulee? Ehkä näet ensimmäiseksi sen tutuimman myyjän, lähikaupan kassan. Se on jo hyvä alku. Jos ajattelet myyntiä laajemmin ja olet oivaltanut sen upeuden ja tärkeyden, mielikuvasi myyjästä saattaa olla tyylikkäästi pukeutunut mies tai nainen, joka on samaan aikaan sekä lämmin ja auttavainen että loistava tuloksentekijä. Jos taas et ole koskaan oikein ajatellutkaan myyntiä, näet silmissäsi homssuisen, kainalohikisen tyypin, joka yrittää väkisin tyrkyttää sinulle jotain, mikä on tarpeetonta ja ylihinnoiteltua.

Blogitekstissä kerrottiin, että Suomessa on yksi ainoa myynnin professuuri. Siis tässä maassa, jossa kumarretaan tutkintoja ja todistuksia varmaan enemmän kuin missään muualla!!! On kyllä hienoa opiskella markkinointia tai business managamentia, mutta mitä ne opettavat itse myynnistä, siitä konkreettisesta tapahtumasta, jossa X siirtyy rahaa vastaan A:lta B:lle?

Minusta jokaisen suomalaisen pitäisi tehdä jonkin aikaa myyntityötä. Sitä ei voi oppia kirjoja lukemalla vaan ainostaan ihmisiä kohtaamalla. Kun ihmiset tietäisivät, mitä myynti todella on, eli huippukiva asia, joka pitää kaikki pyörät pyörimässä, moni ihminen tässäkin maassa kulkisi hartiat paljon suorempana.

Löysin sen oikean!

Jes, löysin täydellisen työpaikan, johon olen täydellinen henkilö! Se tunne, kun lukee ilmoitusta ja huomaa olevansa kaikkea sitä, mitä työnantaja hakee, se on loistava. Innosta puhkuen soitin heti kaikille parhaille kavereilleni ja ilmoitin, että olen löytänyt itselleni uuden työpaikan.

Järkyttävää itsevarmuutta, saatat ajatella. Ei, vaan uskoa omaa itseeni. Kun haluaa jotain, se on sanottava ääneen. Vaatimattomuus ei kaunista, vaikka Suomessa sitä hoetaan vieläkin kuin jotain mantraa. Kun haluaa oikeasti löytää työn, josta nauttii ja jossa pääsee kehittymään, on rohkeasti oltava se, mikä on. Mieleeni on jäänyt hyvä lause rekrytoinnista: joko työnantaja on kuvaillut tehtävänkuvan väärin tai työnhakijalla ollut huono itsetuntemus, jos valittu hakija ei pidäkään työstään.

Vaikka haenkin perinteiseen tapaan tuota täydellistä työpaikkaa ja olen päättänyt sen saada, jatkan myös tällä toisella linjalla. Olen löytänyt verkostoitumisesta ihan uuden jutun työhaussa. Huippua on, että sitä voi tehdä monella tapaa. Minä teen sitä näin: soittelen entisille työkavereille ja pomoille, päivitän Facebookiin työnhakuun liittyviä juttuja, yritän keksiä, miten Twitteriä olisi mieluisaa ja järkevää käyttää, esiinnyn edustavana LinkedInissä ja kerron avoimesti siitä, että etsin uusia haasteita. Kun on verkot kunnossa, niin jossain vaiheessa nappaa ihan varmasti.

Muutama päivä sitten tapasin entisen huippu-urheilijan, jota olen haastatellut lukuisia kertoja ollessani urheilutoimittaja. Jutustelun lomassa tulin maininneeksi, että olen työnhaussa. Mistä sitä tietää, vaikka tämäkin yksi pieni lausahdus johtaisi jotain kautta johonkin todella mahtavaan. Varsinkin, kun hän sanoi heti palkkaavansa minut!

Haluan työssäni laittaa itseni likoon ja oppia koko ajan uutta. Virheet eivät ole virheitä vaan asioita, jotka opettavat ja vievät eteenpäin. Teen varmaan paljon mokia myös työnhaussa, sosiaalisessa mediassa ja ihmisiä kohdatessani, mutta ei haittaa. Ei kannata jäädä voivottelemaan jotain, mikä meni pieleen, sillä samaan aikaan onni saattaa kävellä ohi.