Onko ok surra, kun (työ)suhde päättyy?



Työsuhteen ja parisuhteen loppumisissa on paljon samaa. Viikonloppuna, istuessani iltaa vanhan tuttuni kanssa, aloimme jutella siitä, että molemmissa toimii sama lainalaisuus. Sen mukaan varattu on vapaata paljon kiinnostavampi.

 

Tämä oli minusta niin kiinnostava ajatuskudelma, että päätin miettiä sitä vähän lisää. Eikös se niin mene, että varatut miehet ja naiset ovat monien sinkkujen mielestä kiinnostavampi kuin vapailla markkinoilla pyörivät, sillä he ovat kelvanneet jo jollekin?

 

Heissä on siis vähemmän todennäköisesti sitoutumiskammoisia, häntäheikkejä ja tunnevammaisia kuin sinkuissa, sillä he osoittavat (ainakin julkisesti), että pystyvät elämään yhdessä toisen ihmisen kanssa. Mitä kauemmin joku on ollut sinkku, sitä epäilyttävämmäksi olennoksi hän on siis muodostunut.

 

Mennään sitten työelämään. Luen kaikki eteen sattuvat jutut työelämästä ja yksi varoitus nousee esiin aina uudelleen: älä olen liian pitkään pois työelämästä, sillä työnantajat karsastavat sellaisia henkilöitä. Vapaana oleminen voidaan ottaa niin, että olet pudonnut kelkasta ja et ole aktiivinen. Mutta tarkoittaako se myös sitä, että koska et ole kelvannut jollekin toiselle, sinussa voi olla jotain vikaa?

 

Parisuhteen päättymisen jälkeen kehotetaan elämään jonkin aikaa yksin ja olemaan kiirehtimättä uuteen suhteeseen. Sure surusi pois, sanotaan. Mutta kun työpaikka menee alta, kuinka moni saa kuulla, että on ihan ok surra?

 

Että on jopa suotavaa surra kesken jääneitä töitä, menetettyjä mahdollisuuksia, entisiä työkavereita ja yhteistyökumppaneita, tuttuja rutiineja, viimeiseksi jääneitä pikkujouluja, huonoja vitsejä kahvipöydässä tai perjantain hieman parempaa lounasta.

 

Että ei tarvitse eikä pidäkään nostaa nenä pystyyn heti seuraavana päivänä ja alkaa tarjota itseään uusille ehdokkaille.

 

Kuinkakohan paljon uusiin työtehtäviin tarttuu ihmisiä, jotka ovat vielä henkisesti  kiinni entisessä työssään eivätkä itsekään tiedä, mitä haluaisivat oikeasti tehdä?

 

Kukaan ei voi toisen puolesta sanoa, mikä on tarpeeksi pitkä aika surra, on kyseessä parisuhteen tai työsuhteen loppuminen. On olemassa onnellisia liittoja, jotka ovat alkaneet heti edellisen jälkeen. Samalla lailla on olemassa onnellisia matcheja työelämässä heti potkujen jälkeen.

 

Uskon kuitenkin, että paitsi parisuhteissa niin myös työsuhteissa on paljon liittoja, joissa käsittelemättömät asiat vaivaavat ja hankaloittavat yhteiselämää. 

 

Minulle puoli vuotta oli riittävä aika päästä kivun yli. Nyt olen enemmän kuin valmis seuraavaan työsuhteeseen.

 

Maria 

 

 



 

Sinkkutreenit, paljon parempaa kuin Tinder

Olen ollut sinkkuna kohta kaksi ja puoli vuotta. Muutaman pitkän parisuhteen jälkeen yksinolo on tehnyt enemmän kuin hyvää, etenkin, kun olen halunnut vähän miettiä, miksi suhteeni eivät ole toimineet ja mitä oikein haluan. En silti väitä, että sinkkuna oleminen on niin kivaa, että haluan olla itsekseni loppuelämän ajan. Ajatus yksinäisistä eläkepäivistä ei houkuttele, vaikka onneksi niihin on vielä ainakin 25 vuotta aikaa. Uskon, että ihmistä ei ole pidemmän päälle luotu elämään yksin, vaikka jokaiselle sopii ainakin jossain elämän vaiheessa itsekseen oleminen.

Olin eilen tutustumassa Sats Eliksian uutuustuntiin Prformance Tough Viking, josta kirjoitinkin eilen. Tunnin ensisijainen tarkoitus on valmistaa osallistujia Helsingin Kaisaniemessä alkusyksystä järjestettävään Tough Viking -estejuoksukilpailuun. Tilaisuudessa kerrottiin kilpailun luonteesta, mutta nappasin järjestäjän puheesta erityisesti tiedon siitä, että kisan monien lähtöjen joukossa on erityinen sinkkulähtö. Aivan mahtava idea!

Saleilla ja muissa urheilupaikoissa pyörii paljon kivanoloisia miehiä, mutta kun en tiedä statuksesta, en lähde heitä lähestymään. Salilla keskityn treenaamiseen välittämättä siitä, miltä näytän. Mutta entäpä jos olisikin erikseen vain sinkuille järjestettyjä treenejä, joissa kyllä treenattaisiin ja kovaa, mutta joiden jälkeen olisi ihan luontevaa jutella ja kysellä treffikumppania?

Itse käyn baareissa tai yökerhoissa muutaman kerran vuodessa. Kesällä tulee tietysti istuttua välillä terasseilla, mutta muutamaan jäävät nekin kerrat. Sen sijaan treenaamassa käyn noin neljä kertaa viikossa. Mikä mahdollisuus silloin olisikaan tutustua saman henkisiin miehiin. Ja miten paljon hauskempaa se olisi kuin mikään Tinder tai netin treffipalsta (jotka nekin on muuten tullut kokeiltua).

En pikaisella googlettamisella löytänyt osumia haulla "sinkkutreeni", mutta jos tällaisia on, haluan ehdottomasti kuulla niistä.

Tämä "taidepläjäys" päätyi tähän tasan siksi,
että oli niin kivan keväinen tausta.
 

Itse vietän nyt rennon viikonlopun levon ja ystävien seurassa. Nautinnollista viikonloppua!

Uusien haasteiden edessä

Elämä on siitä jännä juttu, että yksi pieni hetki voi muuttaa isoja juttuja. Minä ja työpaikkani lähdimme maanantaina kulkemaan eri suuntiin. Joskus vain käy niin, että tekijä ja työ eivät kohtaa toisiaan, vaikka molemmat olisivat kuinka hyviä tahansa.

Jostain syystä mieleeni tuli verrata asiaa yhtäkkiseen hullaantumiseen, siihen, että kaksi ihmistä kohtaavat toisensa, heidän välillään kuuluu suuri klik ja homma etenee pikavahtia yhteiseen asuntoon ja yhteisen elämän suunnitteluun. Ja sitten muutaman kuukauden kuluttua voi käydä niin, että kumpikaan ei enää tiedä, mihin on toisessa niin hullaantunut ja kun vaaleanpunaiset lasit ovat tippuneet silmiltä, toinen näyttäytyykin ihan eri valossa. Ehkä tämä ei ole paras mahdollinen vertaus, mutta siinä tämä homma kuitenkin parhaiten kiteytyy.

Eihän näin tietenkään aina käy, ei parisuhteissa eikä työrintamalla. Ja miksi näin joskus käy, ei siihen ole mitään kaikenkattavaa selitystä. Kun sekä ihmiset että työtehtävät muuttuvat ja kehittyvät, ei aina mennä samaan suuntaan. Näin se menee elämässä kaiken kaikkiaan. Ja aina elämä jatkuu. Uskon siihen, että kokemuksista viisastuneena seuraavalla kerralla asiat lutviutuu paremmin.

Päätin heti maanantai-iltana, että herätän tämän blogini kuolleista, sillä tätä on ollut oikeasti ikävä! Saman tien päätin myös sen, että kerron tilanteestani tässä ja nyt, olenhan viestinnän ja journalismin ammattilainen. En usko, että hyvä tyyppi ja hyvä työ kohtaavat niin, että tehtailee hakemuksia itsekseen kaikessa hiljaisuudessa. Uskon siihen, että työ löytää tekijänsä tai tekijä työnsä toiminnan kautta. ”Nothing happens until someone sells something.” Ai että minä rakastan tuota lausetta.

Viimeisten kuukausien aikana, monen muun tehtävän ohella, olen sukeltanut syvälle some-maailmaan, ja pakko myöntää, että olen siihen hyvällä tavalla koukussa. Olen löytänyt monia ihania blogeja, jotka aion listata tänne pikapuoliin. Olen tutkinut erilaisten mielipidevaikuttajien blogien, verkkosivujen sekä Instagram- ja Twitter-tilien käyttämistä ja huomannut, kuinka nerokkaasti monet osaavat brändätä itsensä erilaisten alojen asiantuntijoiksi. Aion oppia heiltä kaiken mahdollisen. Erityisesti tykkään seurata sisustus-, lifestyle-, hyvinvointi-, ruoka- ja fitnessblogeja. Toisaalta minua kiinnostaa löytää mielenkiintoisia blogeja kaikilta elämän aloilta, vaikkapa taloudesta tai autoista. Saa kernaasti vinkata!

Aion kehittää tätä blogia ja kirjoittaa niistä asioista, joista puhuisin innosta tai kiukusta puhkuen parhaille ystävilleni, sillä silloin syntyy aitoa tekstiä, jonka uskon kiinnostavan muitakin. Luontevia aiheita minulle ovat tietenkin kaikki ammattiosaamiseeni liittyvät asiat, mutta koska elämääni kuuluvat vahvasti myös liikunta ja urheilu sekä sisustaminen ja vaatteet, ei niitä voi olla kuljettamatta mukana. Voin heti paljastaa, että olen varsinainen tarjous- ja kierrätetyn tavaran bongaaja.

 

Saa nähdä, mihin tämä kaikki johtaa, takaisin toimitus- vai viestinnän maailmaan. Molemmissa on puolensa ja tärkeintä loppujen lopuksi on se, että työ ja sen tekijä ovat match.