Rauhoittumisen ilo ja vaikeus

Vanheneminen on ihanaa monella tapaa. Ei tarvitse esimerkiksi juosta pää kolmantena jalkana koko ajan kokemassa jotain peläten, että muuten jää jostain paitsi.

Ehkä sinä olit jo nuorena niin fiksu, ettet polttanut kynttilääsi molemmista suunnista. Minä en ollut. Elin niin täysillä kaikin tavoin, ettei aikaa juuri jäänyt rauhoittumiseen saati ajatteluun. Tärkeintä oli, että koko ajan tapahtui jotain.

Tällaisia mietin viimeksi torstaita, kun olin tehnyt Janinan ohjaaman yinjooga-harjoituksen Sipoon Lilla Villanissa. Mietin, että tällaiseen nuorella Marialla ei ollut koskaan aikaa ja että tällaista hän piti turhana. Toisaalta ymmärsin, että ilman sitä nuorta Mariaa ei olisi tätä nykyistä, joten eivätköhän asiat ole menneet juuri niin kuin ne oli tarkoitettukin.

Vanhassa, kauniisti jouluun puetussa puutalossa oli ihan omanlaisensa tunnelma tehdä joogaharjoitusta. Hyvän yön jooga erosi kaikista aiemmista harjoituksista myös äänimaailmansa takia, sillä harjoituksen aikana Katja Kykkänen Hoitohuone Sylistä soitti äänimaljoja.

En ollut koskaan aiemmin kuullut äänimaljoista saati hoidoista, joita niiden avulla tehdään. Äänimaljojen sointi sopi mielestäni kuitenkin täydellisesti yinjoogan. Katjan taitavissa käsissä käsityönä taotut maljat soivat pitkään ja niiden äänet auttoivat osaltaan rauhoittumaan ja rentoutumaan.

Rauhoittuminen ja rentoutuminen eivät todellakaan ole mitään helppoja juttuja. Pahimmillaan joogastakin saa epäonnistuneen fiiliksen, jos koko ajan ajattelee, että nyt pitää rentoutua eikä siihen pystykään. Tätä nykymenomme on: saamme stressiä kiireestä, mutta myös rauhoittumisesta.

Jokaisella pitäisi olla joku keino tyhjentää mielensä jatkuvista ärsykkeistä ja vaatimuksista. Se on oleellista jaksamisen, uuden luomisen ja jopa mielenterveyden kannalta. Mutta siitä ei tosiaan pidä ottaa paineita, sillä silloin mennään ojasta allikkoon. Aivan, helpommin sanottu kuin tehty.

Yinjooga on yksi tapa harjoitella mielensä tyhjentämistä ja samalla keho saa todella tarpeellista huoltoa. Kuten jo aiemmin kirjoitin, yinjooga vaikuttaa lihaskalvoihin ja on näin ollen loistavaa kehonhuoltoa. Vastakohtana dynaamisille joogaharjoituksille, kuten astangalle tai vinyasalle, yinjooga on passiivinen ja meditatiivinen harjoitus.

Janina ohjaa harjoitukset luontevasti ja tarkasti niin, että hän ei nosta omaa rooliaan esille, mutta pitää huolen, että jokainen tekee asanat oikein itselleen parhaalla tavalla. Janinasta huokuu intohimo yinjoogaan, ja se on tarttuvaa.

Kehoni tosiaan kiitti harjoituksesta. Pitkien asanoiden aikana on hienoa huomata, kuinka lihakset rentoutuivat ja antoivat periksi. Ihan kuin jäsenet olisivat yhtäkkiä kasvaneet pituutta!

Yllätyksekseni huomasin, että selkäni oli tosi jäykkä. Olin pitkään keskittynyt venyttämään pakaroita, lonkkia ja takareisiä, vaikka isoin ongelmakohta taisikin olla selässä. Yinjooga siis parantaa myös omaa kehontuntemusta.

En väitä, että yinjooga rauhoittaisi mielen automaattisesti; joskus rauhoittuminen ja mielen hiljentyminen onnistuvat paremmin, joskus huonommin. Uskon kuitenkin, että mieltä pystyy "kouluttamaan" niin, että se on valmiimpi vastaanottamaan myös hiljentymistä ja rauhoittumista.

Ja jos mieltään ei saa rauhoitettua, tulee ainakin tehneeksi hyvää keholle. Suorituskeskeinen minä täällä nyt hymyilee tälle tehokkuusajattelulle, mutta itselleni ajatus puhtaasta meditaatiosta on kyllä way too much.

Minusta tunnin yinjooga-harjoitukset tuntuvat aina loppuvan kesken, mutta nämähän ovat makukysymyksiä. Sunnuntaina 13.12. onkin sitten luvassa kolmen tunnin harjoitus. Silloin Janina ohjaa ja Katja soittaa äänimaljoja Järvenpään Padmassa Extra slow yin -joogassa.

Suosittelen lämpimästi!

Maria

Ihan itse tehty kranssi

En tiedä mikä häiriötila minulla on päässä, mutta olen muuttunut ihan jouluihmiseksi. Viimeisimmät häiriön konkretisoitumat ovat havut, joita on eri puolilla kotia.

Mutta itse asiassa olen aika ylpeä ovikranssista, jonka suunnittelin ja tein ihan itse. Siihen tarvittiin vain ohutta metallilankaa, juuttinarua, havuja ja pari käpyä. Nyt se toivottaa meidät ulko-ovessa tervetulleeksi kotiin.

Tosin epäilen sen säilymistä jouluun asti, sillä nythän se ei saa mistään vettä. Onneksi saamaan metallilankahäkkyrään voi laittaa tarvittaessa uudet havut.

Eilen oksat lensi takaisin luontoon ja kannoin kukkakaupasta kotiin pienen katajan. Siinä se nyt tuo ledlamppuineen valoa tähän pimeimpään vuodenaikaan. Koristeiksi riittää Kaleva Korun kaksi joulukoristetta.

 

 

Kukkakauppiaan mukaan kanerva pärjää kuivassa sisäilmassakin, jos se saa aluslautaselle vettä joka toinen päivä ja vettä havuilleen suihkepullosta. Toivottavasti se jaksaa Loppiaiseen asti.

 

Kaunista keskiviikkoa!

 

Maria

 

P.S. Kiitos Aamukahvilla-blogin, löysin Jouluradion. Yritän olla kuuntelematta sitä, etten kyllästy joululauluihin jo ennen aattoa. Helsingissä se löytyy taajuudelta 102 MHz.

Uusi ihastukseni lampetti

Olen himoinnut lampetteja, noita seinään kiinnitettäviä kynttiläpidikkeitä, jo pitkään. Ei liene enää yllätys, että nämäkin ovat lapsuudestani tuttuja juttuja.

Isovanhempieni olohuoneen seinällä oli kuparinväriset lampetit, joista roikkui kristalli. Ne olivat kauniit yhdessä saman huoneen katossa olevan kristallikruunun kanssa. No luonnollisesti ne olivat minusta tosi mauttomia joskus 80-90-luvuilla, mutta se oli loppujen lopuksi aika lyhyt ajanjakso.

En edes tiedä, missä lapsuuteni lampetit ovat nykyään, mutta kun näin Unelmien Talo&Koti -lehden sivuilla nämä H&M:n lampetit, ihastuin niihin välittömästi.

En raaskinut ostaa niitä heti, sillä hintaa näillä on 19,90 kappale. Mutta kun sain "hyvän asiakkaan tarjouksena" -25%, tiesin heti, että nyt on lampettien aika.

Ovatkohan lampetit löytäneet johonkin toiseenkin kotiin?

Valoisaa marraskuun viimeistä päivää.

Maria

Suussa sulavat silakkarullat

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen silakoista? Joku ruokakammotus kouluajoilta?

Minulle silakoista tulee mieleen loistavia muistoja, sillä olen syönyt monta kertaa taivaallisen makuisia silakkarullia Reposaaren ravintolassa Porissa. Joskus aikoinaan yritimme tehdä silakkarullia kotona, mutta ei niistä koskaan ihan yhtä hyviä tullut.

Tänään päätin kaimani Marian innoittamana tehdä ruokaa silakoista. En kuitenkaan pihvejä, vaan hyvien muistojen rullia.

Pyrin tekemään ruokaa niistä aineksista, mitä kotoa löytyy. Luonnollisesti silakat piti aamulla hakea kaupan kalatiskiltä, mutta muuten luotin kaappien antimiin. Jääkaapissa oli kuohukermaa, jota olin ajatellut laittaa rahkaan, sekä kirsikkatomaatteja naposteltavaksi. Niinpä uuniin päätyi silakkarullat kermaisessa tomaattikastikkeessa.

Silakoista tuli ihan suussa sulavan hyviä. Välillä kalan maku alkaa yököttää, jos se on todella vahva, mutta jostain syystä nämä rullat eivät juuri edes maistuneet kalalle. Luulen, että fileiden kuivaaminen auttoi asiaan. Ja tietenkin kunnon kerma ja mehukkaat tomaatit.

Vaikka kärsisit jonkinasteisesta silakkakammosta, näitä kannattaa kokeilla. Silakat ovat myös edullista ruokaa; puoli kiloa maksoi lähimarketissa noin viisi euroa.

Taidan syödä samaa ruokaa vielä uudestaan tänään. Ja huomenna. Nam!

Tätä ruokaa varten tarvitset:

500 g silakkafileitä
2 dl kuohukermaa
10 kirsikkatomaattia
pieni sipuli
1,5 tl hienoa merisuolaa
valkopippuria
kuivattua tilliä
voita paistamiseen ja voiteluun

Levitä silakkafileet leikkuulaudalle nahkapuoli alaspäin ja kuivaa fileet hyvin talouspaperilla. Ripottele niiden päälle yhteensä teelusikallinen suolaa ja hieman valkopippuria. Rullaa fileet ja lado rullat tiiviisti voideltuun uunivuokaan.

Kuullota silputtu sipuli pannulla pienessä määrässä voita. Laske lämpötilaa ja lisää kerma sekä kuivattu tilli. Lisää puolitetut kirsikkatomaatit. Anna hautua hetki hyvin pienellä lämmöllä.

Kaada kastike silakkarullien päälle tasaiseksi kerrokseksi. Paista 175 asteisessa uunissa keskitasolla 45 minuuttia. Tarjoile perunamuusin kanssa.

Makoista iltaa! Maria

Mikä on riittävästi somessa?

Kuinka paljon on tarpeeksi? Tätä olen miettinyt viime aikoina paljon sosiaalisen median ja verkostoitumisen kohdalla. Nämä molemmat ovat minulle tärkeitä asioita paitsi henkilökohtaisesti, myös työhaun takia, sillä olen tehnyt töitä muun muassa kirjoittamisen, sosiaalisen median ja sisällöntuotannon parissa.

Luin aamulla blogikirjoituksen, joka sai minut miettimään tätä asiaa taas intensiivisesti. Toimin aktiivisesti sosiaalisessa mediassa tämän blogin, Facebookin ja Instagramin kautta. Nämä kaikki ovat minulle hyvin mieluisia verkostoja, sillä niissä voin yhdistää tekstin ja kuvan luontevalla tavalla.

Haluan inspiroida ihmisiä terveellisillä ja helpoilla resepteillä, jotta yhä useammat alkaisivat tehdä ruokansa itse kunnon raaka-aineista. Haluan kertoa rehellisesti vaikeuksista ja haasteista, joita olen kohdannut, sillä uskon aitouden voimaan. Haluan jakaa edullisia ja helppoja vinkkejä muun muassa sisustamiseen, sillä toisin kuin monella muulla, minulla on aikaa bongailla asioita verkosta ja ympäriltäni.

Kaiken tekemiseni taustalla on halu elää hyvää elämää ilman massa- ja kertakulutusta ja nähdä kaikissa asioissa myös niiden valoisat puolet. Toivon, että positiivinen perusvire loistaa kaikessa, mitä teen.

On äärimmäisen inspiroivaa valokuvata kaikkea kaunista, mitä maa päällään kantaa, ja sen jälkeen valikoida Instaan kuvia ja kiteyttää niiden yhteyteen jotain (toivottavasti) puhuttelevaa. Joskus onnistun tässä paremmin, joskus huonommin. Vain tekemällä oppii.

Facebookissa jaan paljon samoja kuvia kuin Instassa, mutta siellä muotoilen usein tekstiä runsaammaksi. Toisaalta Facebook on minulle paikka jakaa tutuille ihmisille arkisia tai absurdeja sattumuksia, joiden ansiosta ehkä joku muukin kuin minä saa hyvät naurut.

Blogia kirjoitan, koska minun on yksinkertaisesti pakko saada kirjoittaa. Pääni varmaan jumittuisi kuin vanha tietokone, jos en pääsisi purkamaan säännöllisesti ajatuksiani. Kirjoittamisen jälkeen on tyytyväinen ja kevyt olo.

Mutta entä sitten tämän tekstin pääkysymys eli verkostoituminen? Mitä se minulle merkitsee?

Olen kirjoittanut blogiani aktiivisesti muutaman kuukauden ja ensimmäisen kuvan Instagramiin laitoin reilu vuosi sitten. Henkilökohtainen historiani näiltä osin on siis varsin lyhyt.

En silti taaskaan kaunistele asioita vaan sanon suoraan, että toivon saavani enemmän näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa. Minusta olisi hienoa, jos blogipäivitykseni kirvoittaisivat enemmän kommentteja ja saisivat aikaan keskustelua. Olisi hienoa, jos IG:ssa seuraajia olisi huimasti enemmän.

Miksi näin ei sitten ole? Tätä olen miettinyt paljon ja tuntenut asian suhteen jopa syyllisyyttä. Olen miettinyt, teenkö jotain väärin tai liian vähän. Olen miettinyt, eivätkö sisällöt ole tarpeeksi kiinnostavia. Olen miettinyt, pitäisikö olla päivittäin kommentoimassa ja tykkäämässä muiden sivuilla ja tileillä, jotta saisi rakennettua verkostoja. Olen miettinyt, olisinko ainakin tyytyväisempi itseeni, jos tuntisin jotain sisäistä paloa Twitteriin.

Kaiken miettimisen jälkeen olen todennut, että joka suuntaan huitominen ei ole minun tapani toimia. Vähemmän on enemmän, jos sen pyrkii tekemään laadukkaasti. Aion kyllä aktivoitua Twitterissä ja kokeilla, tulisiko siitäkin minulle luonteva paikka toimia. Jos ei, niin väkisin en aio sitä tehdä.

Tiedostan myös sen, että oma maailmankuvani ei ole se kaikista myyvin ja seksikkäin nykymaailmassa. Mutta en silti muutu toisenlaiseksi. Ehkä olen edelläkävijä tai sitten vaan ihan pihalla. Olen perinteitä, luontoa ja rauhaa rakastava sielu, joka silti haluaa tonkia parhaat ideat sosiaalisesta mediasta ja jalostaa jotain uutta.

Sosiaalinen media on kovaa työtä, jota esimerkiksi organisaatiotasolla ei voi tehdä vasemmalla kädellä tai siinä sivussa. Huippubloggarit ovat mielipidevaikuttajia, joilla on kymmeniä tuhansia lukijoita ja seuraajia. He ovat saaneet kaupallisia yhteistyökumppaneita ja niiden kautta lisää näkyvyyttä. He ovat päässeet asemaansa kovalla työllä, mutta myös sattumalla on ollut osuutta asiaan.

Joku aina sattuu olemaan enemmän oikeassa paikassa oikeaan aikaan kuin joku toinen. Se ei tarkoita sitä, että hän välttämättä tekisi kaiken paremmin kuin se toinen, vaan että hänellä on ollut myös onnea matkassa.

Nuori luontovalokuvaaja Konsta Punkka on Instagramin seuratuin suomalainen yli 500 000 seuraajallaan. Tämä ei tarkoita, että hänen kuvansa olisivat täysin ylivoimaisia muiden kuviin verrattuna, mutta hänestä tuli ilmiö, kun Instagram alkoi buustata häntä.

Itse pääsin 15 vuotta sitten töihin Ilta-Sanomien urheilutoimitukseen, sillä osasin kirjoittaa, mutta satuin myös tuntemaan oikeita ihmisiä. Siitä alkoi 10 vuotta kestänyt urani Sanomilla, joka vei minut lukuisiin eri tehtäviin, toimituksiin ja medioihin.

On raakaa verrata itseään vain niihin, jotka ovat kaikkein suosituimpia. Silti teen sitä, sillä rakastan itseni haastamista ja suuria tavoitteita. Pitkäjänteinen työ tai sattuma, jompikumpi tai molemmat vievät takuulla eteenpäin, hitaasti tai nopeasti, isosti tai pienesti. Silti pitää välillä muistaa myös olla armollinen itselle.

Suurten unelmien viikonloppua sinulle! Ai niin, löydät minut Instasta @mariaemakinen

Maria

Keski-ikäisyyden merkkejä ilmassa!

Olen tunnustanut muutamalle deitilleni kuuntelevani Ylen aikaista. Ja että erityisen hauskaa on joskus kuunnella perjantai-illan Puhelinlangat laulaa -ohjelmaa, jos satun viettämään samaan aikaan yksin rauhallista koti-iltaa.

Ei tuo minusta nyt mikään sysimusta salaisuus ole, mutta jostain syystä yksittäisistä deiteistä ei ole tullut sen enempää. :D

Radiokanavamieltymykseni taitavat kuulua samaan kategoriaan kuin vanhojen, lapsuudenkodistani tuttujen asioiden himoitseminen ja yleinen halu viettää vapaa-aikaa kotona.

Ilahduin kovasti, kun kaappeja kaivellessani löysin äitini minulle joskus antaman Marja Isolan Kukkatori-kankaan. Muistan valokuva-albumeista lukuisia kuvia, joissa verho näkyy kodissamme 70-80-luvuilla. Normaalisti minulle ei tulisi mieleenkään ripustaa ikkunoihin jouluverhoja, mutta tämä kangas oli minusta siihen tarkoitukseen täydellinen.

Onko kaikki tämä keski-ikäistymistä? Jos on, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Mahtaakohan muilla ikäisilläni, 70-luvun puolivälissä syntyneillä, olla samanlaisia oireita?

Maria

Ikäviä asioita ei pidä vältellä

Olen viimeisten parin vuoden parin vuoden ajan vältellyt hevosia. Enkä pelkästään hevosia, vaan myös toisinaan ihmisiä, jotka ovat niiden kanssa tekemisissä. Siis myös hyviä ystäviäni.

Pelkästään se, että olen vältellyt hevosia, on käsittämätöntä, sillä olen sydänjuuriani myöten hevosnainen. Ratsastaminen on minusta ehkä parasta, mitä ihminen voi tehdä.

Vielä hurjempaa on kuitenkin se, että olen vältellyt hevosten myötä myös monia ihmisiä, jotka ovat kuuluneet elämääni vuosikausia.

Olen vältellyt heitä sen takia, että en kestä sitä, että heidän mukanaan tulevat myös hevoset. En kestä sitä sen takia, että hevoset ja ratsastus ovat olleet tavoittamattomissani.

Asiaa pitänee hieman valaista. Olen ratsastanut ja ollut monella tapaa hevosten kanssa tekemisissä parikymmentä vuotta. Elämääni on mahtunut kolme omaa ratsua, lukuisia valmennustunteja ja kilpailemista kouluratsastuksessa aina kansallisella tasolla asti. Hevoset ovat olleet lähes koko aikuisikäni elämäntapani. Hullu, intohimoinen, raskas mutta useimmiten myös niin paljon nautintoa tuottava elämäntapa.

Kolmisen vuotta sitten elämäni meni siihen jamaan, että hevosen pitämiselle tai edes aktiiviselle ratsastamiselle ei ollut taloudellisesti eikä ajankäytöllisesti mitään mahdollisuuksia. Luovuttuani viimeisimmästä hevosestani myin kaikki hevosvarusteet ja työnsin ratsastusvaatteeni pimeimpään mahdolliseen kaappiin.

Viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana olen ollut kaksi kertaa hevosen selässä. Kummallakaan kerralla itku ei ollut kaukana, sillä kroppa ja mieli huusivat, että tätä me halutaan lisää, mutta järki sanoi, ettei mitään mahdollisuutta.

Niinpä on ollut helpompi vältellä talleja ja ihmisiä, jotka ovat hevosten kanssa tekemisissä.

Viime viikolla totesin, ettei tässä touhussa ole mitään järkeä, ja jo tiistaina matkustin työkseen ratsastavan hyvän ystäväni luokse Kouvolaan. Vietin siellä kaksi hevosentuoksuista päivää harjoitellen samalla valokuvaamista. Liikkuvat kohteet, ai että niitä on vaikeaa kuvata. Mutta ihan kivoja otoksiakin tuli, kun mallina oli taitava ratsastaja Tiina Polso ja hyvät hevoset.

Kaikkein parasta reissussa oli rakkaan ystävän kanssa oleminen. Mutta hyvänä kakkosen tulivat hevoset, joiden kanssa oli niin luontevaa touhuta. Kotiin päästyäni kaivoin ratsastusvaatteet kaapista ja työnsin täydellisesti istuvat ratsastussaappaat jalkaani. Ja silloin tiesin, että ei mene enää kauan, että nousen taas hevosen selkään. Näiden kaltaisia kuvia tulee minusta lisää:

 

 

 

Uskon siihen, että kun ajattelee positiivisia ja mukavia asioita, niitä myös tapahtuu. Kun näen sieluni silmin itseni säännöllisesti hevosen selässä, näin tulee tapahtumaan. Samalla tavalla näen itseni sieluni silmin tekemässä työtä, jossa viihdyn, jossa pääsen käyttämään taitojani ja tuottamaan arvokkaita asioita työnantajalleni. Näin tulee tapahtumaan, ja hyvin pian. Minä uskon siihen, ja siksi se tulee tapahtumaan.

 

Ikäviä asioita ei pidä vältellä eikä päätä työntää pensaaseen, sillä kukaan ei tule kaivamaan sinua sieltä pensaasta. Kun sen sijaan hyväksyy avoimesti vallitsevan tilanteen ja uskoo muutokseen, ei mikään voima voi estää positiivisia asioita tapahtumasta. Enemmin tai myöhemmin.

Hyvää positiivisten ajatusten viikonloppua!

Maria